Anna positiivista palautetta!

Eilen alkoi toinen kirjoittamisen kurssi, jonka aihepiirinä on kirjoittamisen tieteelliset ja taiteelliset lähtökohdat. Kurssi koostuu verkkokeskusteluista, tekstikokeiluista, kirjallisuudesta, esseestä ja oppimispäiväkirjasta. Ensimmäisenä tehtävänä on verkkokeskustelu palautteesta. Siksi pohdinkin tässä postauksessa, millainen on hyvä palaute?

Tekoälyn näkemys rakentavasta palautekeskustelusta

Anna hyvän kiertää -teksti

Kurssitehtävään oli liitetty kaksi blogitekstiä palautteesta. Sanna Kivikoski oli nimennyt oman tekstinsä Anna hyvän kiertää. Onpa osuvasti nimetty: Palautteen todellakin pitäisi olla jotain hyvää, mitä auttaa eteenpäin:

”Palaute ei ole yhtä kuin kritiikki, sillä palaute ei arvioi eikä arvota. Yliopisto-opettaja ja tietokirjailija Kimmo Svinhufvudin mukaan palaute on erottamaton osa kirjoitusprosessia, ja sen tehtävänä on auttaa kirjoittajaa suunnistamaan luovassa työssään, toimia merikarttana ja polttoaineena.” (Sanna Kivikoski 2017)

Nostin tämän lainauksen Sanna Kivikosken tekstistä, koska tässä on mielestäni todella hyvin kuvattu palautteen tarkoitus. Palaute on osa kirjoitusprosessia: Tekstiä ei kirjoiteta yhdellä istumalla valmiiksi, vaan kirjoittaminen on todellakin prosessi, joka koostuu kirjoittamisesta, palautteesta ja uudelleenkirjoittamisesta. Tässä on ihanasti sanottu, että palaute on kirjoittamisen merikartta ja polttoaine. Toivon itse saavani juurikin tällaista palautetta kirjoittamiseen ja toivon myös, että osaisin antaa tällaista palautetta toiselle. 

Sanna Kivikoski päättää bloginsa:

”Hyvä palaute ruokkii siis sekä palautteen antajan että vastaanottajan luovuutta. Palauteprosessi onkin parhaimmillaan myönteinen kehä, jossa hyvä kiertää ja kasvaa. Siksi hyvä palaute on myös hyvää ihmisyyttä; toisen kokemusmaailman empaattista kuuntelemista ja kunnioittamista. Siinäpä jäänmurtaja nykypäivän keskustelukulttuuriin. ”

Omat kokemukset

Olisi paljon helpompi kirjoittaa aiheesta huono palaute. Tutkijan työssä palautteenanto ja palautteen saaminen kuuluu "työnkuvaan". Käsikirjoituksista annetaan palautetta. Tutkijan oletetaan myös kirjoittavan palautetta toisten tutkijoiden käsikirjoituksista. Tehtävänhaussa kirjoitetaan lausuntoja hakijan osaamisesta. 

Erityisesti käsikirjoituspalautteet ovat ”perinteisesti” olleet tylyttäviä. Toki tämän palautteen tarkoituksena on toimia myös portinvartijoina: Huonosti toteutettuja tai raportoituja tutkimuksia ei pitäisi julkaista, mutta palautteen voi antaa monella tavalla. Tutkimus tyypillisesti julkaistaan vertaisarvioituina julkaisuna. Vertaisarviointi tarkoittaa tässä sitä, että vertainen (eli toinen tutkija) lukee tekstisi ja antaa siitä palautteen. Lehden tai kirjan päätoimittaja sitten päättää, että antaako hän kirjoittajalle mahdollisuuden korjata tekstiä. Jos mahdollisuus korjaamiseen annetaan, niin silloin työtä pitää korjata saadun palautteen perusteella. Tutkija Jenni Räikkönen avaa vertaisarviointiprosessia blogissaan ensin käsikirjoituksen kirjoittajan näkökulmasta (linkki tekstiin) ja seuraavaksi palautteen kirjoittajan näkökulmasta (linkki tekstiin). 

Olen saanut paljon huonosti kirjoitettua palautetta, jossa haukutaan eri kohtia tekstistä (aihetta, lähestymistapaa, käytettyä menetelmää tai tehtyä johtopäätöksiä), mutta en kuitenkaan anneta esimerkkejä konkreettisesta muokkaamisesta. Toinen tehtävään linkitetty teksti oli Ulla Peltosen "Nippu" ja lupa tappaa. Samaistuin Ulla Peltosen tekstiin Killeri-palautteesta. 

Hyvä palaute on siis sellaista, joka selvästi listaa tekstin puutteet, mutta myös antaa ideoita korjaamisesta. Miksi teksti on huono? Millä tavalla muokattuna se olisi vähemmän huono?

Yleensä kaikissa teksteissä on jotain hyvää. Tätä sivuaa myös Ulla Peltonen blogissaan. Hän oli saanut yhteen tekstiin ammattilaiselta palautteen, jonka perusteella voisi tehdä tulkinnan, että tekstissä ei ollut mitään hyvää. Hyvä palaute myös mainitsee, mitkä kohdat ovat hyviä. Tämä on asia, johon itse olen kiinnittänyt huomiota antamassani ohjauspalautteessa. Yhdessä koulutuksessa oli tästä puhetta, että yleensähän  opettaja merkkaa opiskelijan käsikirjoituksesta puutteet: Tästä puuttuu lähde, tätä lausetta en tajua, tässä kohtaa hyppäät yllättäen ihan toiseen aiheeseen. Näin opiskelijalle voi helposti tulla kuva, että työssäni on vain puutteita. Vaikka todellisuudessa suurin osa tekstistä olisi sellaista, mihin ei ole laitettu mitään kommentteja eli teksti on hyvää. Tästä oppineena yritän aina löytää jokaisesta työstä ja versiosta jotain hyvää. On se sitten työn rakenne, hienosti aiempaa kirjallisuutta tai omia tuloksia tiivistävä kuvio tai taulukko. Myös näistä pitää palautteessa mainita. 

Olen huomannut, että viime vuosina akateemisessa maailmassa tai ainakin osassa sitä on ruvettu puhumaan ystävällisestä vertaisarvioista (friendly peer review). Onko tässä tietoinen sanavalinta, että varsinainen vertaisarviointi on epäystävällistä? Ystävällisellä vertaisarvioinnilla tarkoitetaan yleensä ennen virallista vertaisarviointia kollegan toimesta tehtävää vertaisarviointia. Tarkoituksena on siis saada tuoreet silmät katsomaan käsikirjoitus läpi ja sitä kautta poistamaan sieltä puutteita, joihin todennäköisesti myös oikeat vertaisarvioijat puuttuvat. 

Lähteet:

Sanna Kivikoski. 2017. Anna hyvän kiertää. Kirjoittajan matkassa -blogi. Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintojen blogi. Saatavilla: http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/2017/02/anna-hyvan-kiertaa.html

Ulla Peltonen. 2016. "Nippu" ja lupa tappaa. Kirjoittajan matkassa -blogi. Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintojen blogi. Saatavilla: http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/2016/03/nippu-ja-lupa-tappaa.html

Murtuva metodin esitys

Yksi tenttiaineiston teema on murtumia. Se koostuu kolmesta aineistosta. Luin niistä ensimmäisenä Juri Joensuun ja Harry Salmenniemen Metodin esitys. Huomaan, että myös murtumia on teemana minulle jotenkin vaikea. Käytän tietoisesti sanaa ”jotenkin”. Ymmärrän tietysti, mitä murtumia tarkoittaa: Jotain hajoaa, menee rikki, menee palasiksi, säröilee. Pohdin sitä, miten tämä liittyy kirjoittamiseen: Mikä murtuu? Menenkö itse rikki? Meneekö tekstini rikki? 

Olen tänä vuonna jonkin verran "leikkinyt" tekoälyllä, koska opettamallani tulevaisuudentutkimuksen kurssilla on teemana tekoäly. Olen tehnyt tai yrittänyt tehdä kuvia tekoälyn avulla. Hyvin usein kuvissa on jotain pielessä. (Tekoälyllä on vielä vaikeuksia esim. kuvata ihmisen sormia, niiden määrää tai asentoa luontevasti.) Pyysin tätä tekstiä varten tekoälyn tekemään kuvan aiheella fiktion kirjoittaja ja murtumia. Tällä kertaa tekoälyn kuvitus ilmentää hyvin ontuvia ajatuksiani murtumista liittyen kirjoittamiseen. 

Tekoälyn luoma kuva kirjottajasta ja murtumista

Tiivistelmä tekstistä

Joensuu ja Salmenniemi esittelevät tekstissä erilaisia tapoja, joilla muuntaa jo julkaistuja tekstejä (tarinoita, runoja,…) uusiksi teksteiksi. Käsittelyssä ovat:

• antonyyminen käännös tarkoittaa vastakohtiin perustuvaa käännöstä, jossa esimerkiksi kaikki sanat käännetään vastakohdikseen;
• määritelmäperustainen kirjoittaminen tarkoittaa, että runossa jokainen sana (pl. konjunktiot ja olla-verbi) vaihdetaan sanakirjan määritelmään;
• S+7 :ssa substantiivit vaihdetaan sanakirjassa 7. seuraavaan sanaan;
• haikusaatiossa uusi runo luodaan jättämällä vain säkeiden loput; 
• khimarassa vaihdetaan alkuperäisen tekstin verbit, substantiivit ja adjektiivit toisten tekstien vastaaviin. Joensuun ja Salmenniemen tekstissä oli esimerkkitekstit novelleista, joissa oli jätetty alkuperäinen tekstin rakenne (kysymyslauseet, vuoropuhelut ja kappalejaot), mutta kerrottu kuitenkin uusi tarina;
• Mathewsin algoritmin mukaisesti ensin alkuperäisen tekstin sanat koodataan (eka rivi A1-4, toka rivi B1-4, kolmas rivi C1-4, neljäs rivi D1-4) ja uusi runo saadaan siirtämällä nämä uuteen järjestykseen (A-rivi pysyy ennallaan, toinen rivi: B2, B3, B4, B1, jne.).

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen:

Ekalla lukukerralla en tajunnut, mistä on kyse. Luin välissä Kristian Blombergin Avoimen runon kauhu – editointi kirjoittajataitona, jossa oli erilaisia tekstin editointiharjoituksia ja viite myös Joensuun ja Salmenniemen tekstiin. Tästä tuli tietynlainen ahaaelämäys ja kuvittelen tajunneeni, mistä on Metodin esitys -tekstissä oli kyse. 

Esitellyt menetelmät voivat toimia luova kirjoittamisen tukena. Tästä itse asiassa myös Joensuu ja Salmenniemi puhuvatkin. Osan menetelmien kohdalla he sanovat suoraan, että menetelmä tuottaa sangen kaavamaista tekstiä, jonka yllättävyys tai oivaltavuus kuluu loppuun varsin nopeasti. Toisaalta taas heidän esittelemillään tavoilla (erityisesti määritelmäperustaisella kirjoittamisella) on mahdollista luoda paljonkin tekstimassaa, jossa voi olla myös hyviä pätkiä hyödynnettäväksi omassa tarinassa. Pitääkin siis tallettaa tämä muistiin luovan kirjoittamisen avuksi ja/tai valkoisen paperin kammon iskiessä. 

Lähteet

Blomberg, K. 2014. Avoimen runon kauhu. Kirjassa: Parkko, T. Runon vapaus. Syventävä opas runouden kirjoittamiseen ja lukemiseen. Avain. ss. 57–95 Linkki kirjan sivulle. 

Joensuu, J. & Salmenniemi, H. 2018. Metodin esitys. Kirjassa: Ikonen, T. (toim.) Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Mahdollisen Kirjallisuuden Seura. ss. 129–160. Linkki kirjan sivulle. 

Intohimoa vai motivaatiota?

Toinen kehollisuuden teksti on Sjöblomin kirjaluku intohimosta motivaatiotutkimuksen näkökulmasta. Pidin tästäkin tekstistä, vaikka kehollisuuden näkökulma on tässäkin minulle hieman vaikea. Pohdin blogitekstissä motivaatiota kirjoittamiseen. 

Tekstin lähtökohtana on ajatus, että yksilön taidot ovat enemmänkin seurausta pitkäjänteisestä harjoittelusta ja olosuhteista (eikä vain perittyä lahjakkuutta). Näistä harjoittelu linkittyy suoraan motivaatioon. Ajattelen, että näin se on myös kirjoittamisessa. En jaksa uskoa, että kirjoittaminen olisi peritty lahjakkuus vaan taito, jota voi harjoitella ja siinä voi kehittyä. Toisaalta linkitän kirjoittamisen myös myös olosuhteisiin. Olosuhteista – omasta huoneesta – kirjoitti myös Virginia Woolf (linkki tekstiin). Kirjoittaminen on  työtä kuten mikä tahansa muukin ja siksi se tarvitsee myös ”työpaikan”. Kirjoittamisen osalta työpaikka tosin voi sijaita kotona, mutta olen kuullunut, että ammattikirjailijat myös vuokraavat työhuoneita. 

Onko kirjoittaminen minulle intohimo?

Sjöblomin tekstissä tärkein kysymys minulle oli: ”Mikä on sinulle sellaista toimintaa, josta pidät paljon, jonka parissa vietät mielelläsi aikaa, joka on sinulle tärkeää ja jonka koet jollain tavalla olevan osa itseäsi?” Onko kirjoittaminen minulle intohimo? Onko minulla motivaatio sitä kohtaan? Kirjoittaminen on iso osa työtäni: Olen tutkija ja kirjoitan tutkimukseni tulokset tekstinä, mutta minun on vaikeaa ajatella työstäni intohimona. Kuten Sjöblom kirjoittaa, minuakin hieman rajoittaa ajatus, että intohimoa on aiemmin ajateltu lähinnä vain parisuhteisiin liittyvänä asiana. 

Nykyään motivaatiotutkimuksessa keskitytään Sjöblomin mukaan motivaation sisältöön: Mistä syistä koetaan motivaatiota ja millaisia seurauksia motivaatiolla on suoriutumiseen ja hyvinvointiin? Sisäinen motivaatio saa aikaan ulkoista motivaatiota paremman suoritukset ja parempaa hyvinvointia. Motivaatiokokemusta jäsentää flow (virtauskokemus). Flow:lla tarkoitetaan Sjöblomin mukaan tilaa, jossa toimintaa leimaa intensiivinen kiinnostus, keskittyminen ja uppoutuminen (ss. 226). Tähän kokemukseen samaistun. Pääsen usein flow-tilaan, kun kirjoitan tutkimuksestani. Hyödynnän kirjoittamisessa (ja sen tauottamisessa) pomodoro-tekniikkaa: Asetan ajastiminen 25 minuuttiin ja aloitan kirjoittamisen. Usein hätkähdän, kun ajastin päättyy. Toisinaan jatkan kirjoittamista myös tämän jälkeen ja saatan havahtua vasta pitkän ajan päästä, etteikö ajastin jo soi vain huomatakseni, että olen jo sammuttanut sen aikoja sitten. 

Sjöblom (ss. 227) huomauttaa hyvin intohimon ja innostuksen vaaroista:

"Intohimon, innostuksen, stressin ja hyvinvoinnin välillä voidaan havaita kiinnostavia yhteyksiä, jotka ovat merkityksellisiä niin työn kuin vapaa-ajankin kannalta. Tehtävää kohtaan koettu intohimo tai innostus voi vähentää tehtävän kuluttavaa vaikutusta ja tuoda tekijälleen energiaa. Toisaalta tämäkään tekeminen ei voi olla tauotonta. Motivaation laatu on yhteydessä sekä toiminnan laatuun että määrään: harmoninen intohimo mahdollistaa myös tehtävästä irrottautumisen. Ihanteellista hyvinvoinnin ja suoriutumisen kannalta olisikin erilaisten mielekkäiden motivaatiotilojen virta, jossa omalla osaamisalueella toimiminen, itsensä ylittäminen sekä erilaisista tavoitteista vapautettu lepo ja rentoutuminen vuorottelevat sopivissa määrin."

 

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen:

• Akateeminen kirjoittaminen on minulle motivaation lähde. Olen tästä puhunut myös kollegoiden kanssa: Tutkimus ja kirjoittaminen on se, mikä auttaa jaksamaan yliopistoarkea. Hallinnolliset palaverit eivät ole se juttu. En ehkä kuitenkaan uskalla käyttää Suvannon sanaa intohimo kuvaamaan suhdettani (akateemiseen) kirjoittamiseen. Tästä seuraakin se kysymys, että voisiko fiktion tai muu ei-akateeminen kirjoittaminen olla myös motivoivaa? Jopa intohimo? Tällä hetkellä se kyllä tuntuu pelottavalta. 
• Toisaalta myös flow voi mennä yli, kuten Suvanto kirjoittaa. Vaikka kuinka pitäisi kirjoittamisesta ja kirjoittaminen sujuu, niin taukoja pitää pitää ja muutakin pitää tehdä, jotta kroppa ja pää pysyy kunnossa. Kuten Suvanto sanoo, myös positiivinen stressi voi aiheuttaa negatiivisia terveysvaikutuksia.

Lähde:

Sjöblom, K. 2017. Intohimo. Teoksessa Salmela-Aro, K. & Nurmi, J-E. (toim.) Mikä meitä liikuttaa? Motivaatiopsykologian perusteet. Jyväskylä, PS-kustannus. Ss. 222–233.

Lukemalla syntyvät mielikuvat

Olen hieman jumissa tenttiin valmistautumisen kanssa. Olen lukenut melkein kaikki tekstit (kaksi on vielä kesken), mutta niistä kirjoittaminen takkuaa pahasti. Erityisesti teema kehollisuus tuntuu vieraalta. Luin toisena tästä teemasta Kaisa Suvannon artikkelin Inspiring Imagery. Pidin tästä tekstistä, mutta en osaa kunnolla miettiä tätä kehollisuuden näkökulmasta. Pohdin tässä tekstissä kirjallisuuden herättämiä mielikuvia. 

Hyvä teksti herättää mielikuvia

Yksi tärkeä osa mukaansa tempaavaa tekstiä tai tarinaa on, että se herättää kuvia lukijan mieleen. Suvanto aloittaa tekstinsä kuvaamalla tilannetta, että kirjan lukenut henkilö ei välttämättä tykkää leffaversiosta, koska on kuvitellut ihmiset, tilanteet ja paikat erilailla. Olen tästä samaa mieltä. Yksi oma esimerkki tästä on Lee Childin Reacher-sarja, josta olen lukenut monta osaa. Kirjan päähenkilö on armeijasta eronnut mies, joka kulkee ympäri USA:ta ja kohtaa erilaisia vaikeuksia. Kirjan päähenkilö, Jack Reacher, kuvataan kirjassa varsin yksityiskohtaisesti pääpointin ollessa hänen pituutensa, johon viitataan myös hänen nimellään (suomeksi ”reach” tarkoittaa ulottumista ja kurottamista). Kun kuulin, että kirjasarjasta on tehty elokuva, jossa pääosassa on lyhyehkö Tom Cruise, minua nauratti. 

Suvanto perustelee mielen kuvien ja kirjallisuuden kytköstä sillä, että kirjallisuuden tarkoituksena on luoda kuvaa tai kuvia lukijan mieleen. Kirjallisuus laittaakin mielikuvituksen töihin. Tekstissä on hauska huomio, että kuunnelmat ovat jossain kirjallisuuden ja elokuvien välimaastossa, koska kuunnelmissa tekstiä (=puhetta) usein tuetaan ääniefekteillä. Itse rakastan hyviä kuunnelmia. Pitkäaikainen suosikkini on Ylen Knalli ja sateenvarjo. 

Miten kirjoittaa tekstiä, joka herättää mielikuvia?

Suvanto esittelee tekstissään Scarryn ohjeita:

1. Mielikuvien syntymistä edesauttaa, jos tekstissä kuvataan harvinaisia tai läpinäkyviä esineitä, kukkia tai kangasta. Pohdin tätä lukemieni kirjojen perusteella: Onko todella näin? Muistan Taavi Soininvaaran kirjoista, että päähenkilö Arto Ratamolla on kotona ainakin Leninin rintapatsas ja yleensä jokaisessa tarinassa se mainitaan, kun sitä hypistellään tai katsotaan. Luin joulun aikana Alexandra Benedictin Joulun pikajunan arvoituksen. Kirjan tapahtumapaikkana on nimensä mukaisesti juna. Kun kirjassa päähenkilö astui omaan hyttiinsä, näin silmien edessä suomalaisen yöjunan vaunun, jossa on kerrossängyt. Kirjassa kuitenkin seuraavaksi kerrottiin, että hytti oli pieni. Sinne mahtui juuri ja juuri parisänky ja ei muuta. Kuva päässäni vaihtui heti ylipieneksi hotellihuoneeksi. 
2. Osa aisteista on helpompi kuvata kuin toiset. Helppoja on käsiin ja kosketukseen liittyvät. Yllä mainittu Leninin rintapatsas liittyy tähän: Siihen usein kosketaan Soininvaaran kirjoissa. Makuja ja hajuja Suvannon tekstissä pidetään vaikeampina. Tämä on jännä näkökulma. Pohdin tätä jo aiemmin liittyen aisteihin ja muistoihin (linkki tekstiin). Taas esimerkki Soininvaarasta. Hän usein kuvaa ruokaa, jota päähenkilö syö yksin tai yhdessä muiden kanssa. Jos ruoka on sellaista, mitä itsekin syön, pystyn kuvittelemaan ruoan tuoksun ja maun. Hajuja mietin myös Jo Nesbon Kukkulan kuninkaan kohdalla, kun päähenkilö piiloutui ulkohuussiin. Jonkin verran haisevissa huusseissa asioineena pystyin hyvin eläytymään hajumaailmaan. 

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen:

• Hyvä teksti edellyttää, että pystyy kuvaamaan tilanteita ja tapahtumia niin, että lukija ”näkee asiat sielunsa silmin”. Olen jo kirjoittanut ensimmäisen version seuraavan kurssin tekstikokeilusta. Nyt pitää muokata sitä ja lisätä sinne harvinaisia esineitä sekä jotain käsin kosketeltavaa. 

Lähde:

Suvanto, K. 2016. Inspiring imagery: An introduction to evoking vivid mental imagery in creative writing. Scriptum, 3(1), 17-31. Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/51329

Kirjoittamisen ilo

Luin eilen kirjastossa Anne Mari Rautiaisen tekstin Onko kirjoittamisen ilolle tilaa? Teksti oli ihanan positiivisesti kirjoitettu tutkimus kirjoittamisen opiskelijoiden oppimispäiväkirjojen analyysistä. Rautiainen kuvasi, että oppimispäiväkirjat olivat täynnä inspiraatiota, iloa ja oivallusta. Pidin tekstissä myös siitä, että se oli sopivan mittainen eiliseen ohjelmaani: lapset harrastuksen pariin, kävellen kirjastoon, teksti lukeminen ja takaisin koululle. 

Kuva 1 Istun kirjastossa lukemassa Rautiaisen artikkelia
(Kuvaaja Marileena Mäkelä)

Teen kolme nostoa tekstin pohjalta: Pohdin oppimispäiväkirjaa tekstilajina, positiivisia tunteita opinnoissa ja kirjoittamisessa. 

Oppimispäiväkirja

Olen itsekin käyttänyt kursseillani oppimispäiväkirjaa. En tosin ole koskaan pysähtynyt miettimään sitä kirjallisena tuotoksena tai omana tekstilajinaan. Kuusela kuvasi tekstissään, että oppimispäiväkirjan tekstilaji ei tarvitsisi olla asiaproosa, vaan siinä voisi kokeilla myös jotain muuta. Esimerkkeinä hän mainitsi dialogin, kertomuksen tai kirjeen. Tässä kohtaa tajusin, että eipä ollut tullut mieleenikään. Vieläkö kannattaisi muuttaa oman työn rakennetta?

Olen itse valinnut tähän lukupäiväkirjaan hyvin perinteisen, itselleni turvallisen muodon. Blogissa tekstit ovat ennen kaikkea ajatuksia ja pohdintaa luettujen tekstien pohjalta. Osittain kirjoittamissani teksteissä on lainauksia luetuista teksteistä. Linkitän tekstejä myös aiemmin lukemiini kirjoihin. Palautettavaan versioon olen jo miettinyt hieman toisenlaista rakennetta, kun tulin alkuviikosta lukeneeksi kirjoitusohjeet: Pohdi tenttikirjallisuuden yhtymäkohtia ja suhdetta osion teemaan. 

 

Positiiviset tunteet opinnoissa

Pidin Kuuselan tekstistä myös siitä syystä, että hän oli tutkinut oppimispäiväkirjoista tunteita. Olen itsekin (ajautunut) tutkimaan tunteita vastuullisuustyössä. Kuusela kuvaa, että positiiviset tunteet olivat aineistossa vallitsevia eivätkä opiskelijat liittäneet kovin paljon negatiivisia tunteita opintoihinsa. Tämä on mielestäni hyvin mielenkiintoinen havainto. Tätä varmasti voi selittää monella tapaa: Nämä opinnot ovat vapaaehtoisia, jolloin näihin todennäköisesti hakeutuu henkilöitä, jotka ovat motivoituneita ja kiinnostuneita kehittymään kirjoittajina. Oppimispäiväkirjojen perusteella voisi tehdä päätelmän, että opinnot myös tukevat tätä kehittymistä. 

Ovatko omat tunteeni positiivisia vai negatiivisia näitä opintoja kohtaan? Toivon, että saan opinnoista iloa, inspiraatiota ja oivallusta kirjoittamiseen. Mutta kyllä kurssit myös ihan aidosti pelottavat ja hieman ahdistavat. Tämä tenttikurssin osalta pelkään, että pääsenkö tentistä läpi ja saanko kelvollisen arvosanan. Seuraavan kurssin osalta ahdisti, kun laitoin kaikki kurssin deadlinet kalenteriini: Tammikuun lopusta maaliskuun puoliväliin joka viikko pitää palauttaa joku tehtävä. Lisäksi kurssikirjallisuuttakin on jo nyt pino luettavana. Olenko haukannut nyt liian ison palan? 

Positiiviset tunteet kirjoittamisessa

Kuva 2 Tekoälyn tekemä kuva kirjoittamisesta
positiivisessa ympäristössä

Rautiaisen opiskelijat siis kuvaavat opintojaan positiivisilla tunteilla. Miten nämä positiiviset tunteet jäisivät pysyviksi myös kirjoittajan ammatissa? Ainakin akateemisen kirjoittamisen puolella, joka on siis minulle tutuin kirjoittamisen osa-alue, puhutaan paljon negatiivista tunteista. Kirjoittaminen ei todellakaan ole iloinen asia, koska se on pakko. Tutkijan uraa arvioidaan paljon juuri kirjoittamisen ja erityisesti valmiiden tuotosten (artikkelit, kirjanluvut, kirjat) kautta. Samoin tutkijan työpäivä on usein silppua (kokouksia, sähköpostia, opetusta, hallinnollisia tehtäviä) ja kuitenkin pitäisi löytää aikaa myös kirjoittamiselle (ja siihen liittyvälle ajatustyölle). 

Rautiainen päättää tekstinsä todella hyvin:

"Oman kirjoittajuuden tutkiminen alkaa luontevasti myönteisten oppimiskokemusten kautta. Ilo ja inspiraatio saavat rinnalleen kullekin sopivia tekniikoita ja työkaluja, tapoja kohdata erilaiset kirjoittamistehtävät. Ilon ei tarvitse kadota, vaikka tietoisuus kirjoittamisesta kasvaa. Eikä liene ainakaan opettajan tehtävä olla tappamassa sitä iloa, vaan antaa kunkin opiskelijan löytää omat tapansa olla kirjoittaja."

Kirjoittamisen ilon pysyvyyttä tukee Rautiaisen mielestä oman äänen löytäminen. Tämä tarkoittaa, että löytää oman tyylin kirjoittaa itselle tärkeistä, merkityksellisistä aiheista. Toinen tuki on erilaisten työkalujen oppiminen ja hyödyntäminen. Kirjoittamisen työkaluista on ollut myös monessa muussa tekstissä puhetta. Toivottavasti opin opintojen aikana myös fiktion kirjoittamisen työkaluja. 

Lähde

Rautiainen, A. M. 2016. Onko kirjoittamisen ilolle tilaa? Scriptum, 3(1). Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/82215

Olenko siirtymätilassa?

Tein marraskuussa varsin löysän (ja mielestäni realistisen) aikataulun tenttimateriaalin lukemiseen. Sen mukaisesti kaikki olisi luettu jo viime vuoden puolella – eli yksi teema per viikko. Tenttimateriaali koostuu neljästä teemasta ja yhteensä 14 tekstistä. Nyt tammikuun alkuun mennessä olen lukenut 10 tekstiä, joista kuudesta olen kirjoittanut jotain ajatuksia ylös ja viisi on julkaistu blogissa. Neljä tekstiä on vielä täysin lukematta. Ei tässä vielä kiire ole, eihän… Toisaalta toinen kirjoittamisen kurssi alkaa kahden viikon päästä ja siinä on oma lukupakettinsa. 

Kuva kirjapinosta (Kuvaaja Marileena Mäkelä)

Kirjoittamisen opinnäyte

Tenttimateriaalissa on myös opinnäyteitä. Luin näistä ensimmäisenä Sari Kuuselan kandidaatintutkielman Siirtymätilassa – Autoetnografinen tutkimus kirjoittajan matkasta proosan pariin. Tämä teksti on osuudessa ”kirjoittajaksi kasvaminen”. 

Kuuselan opinnäytteen aiheena on siirtymätila kahden eri genren välissä. Kuusela kuvaa itseään tottuneena tietokirjoittajana, mutta hän pitää fiktion kirjoittamista hankalana. Opinnäytteen oppiaineena on luonnollisesti kirjoittaminen. Tutkimusaineistona hänellä on työpäiväkirja, jota hän on pitänyt noin neljän kuukauden aikana, kun hän on ollut siirtymätilassa tietokirjailijasta fiktion kirjoittajaksi. Aineistoa on analysoitu temaattisella sisällönanalyysillä. 

Siirtymätilan käsiteestä

Kuusela määrittelee työssään siirtymätilan (”liminaalisuus”) tilaksi, jossa ei ole enää vanhassa mutta ei vielä uudessakaan tilassa, vaan ollaan näiden välissä. Hän kertoo, että siirtymätilaa on tutkittu esimerkiksi rituaalien näkökulmasta. Itse jäin pohtimaan rituaaleja tai jopa rutiineja etätyöskentelyssä. Miten siirryn kotimoodista työmoodiin? Vielä viime vuonna minulla oli tapana ”kävellä töihin”: Ensin vein lapset hoitoon ja kävelin sieltä kotiin eli töihin. Kun tänä syksynä lapset ovat pääsääntöisesti menneet itse, minulla ei ole enää tätä siirtymärutiinia.  

Autoetnografinen tutkimus

Kuuselan tutkimus oli autoetnografinen. Hänen mukaansa autoetnografinen tutkimus tutkii kokemusta ja on osa etnografista tutkimusta. Etnografisessa tutkimuksessa kulttuuria tutkitaan esimerkiksi osallistuvan havainnoinnin avulla. Kuuselan aineistona oli siis työpäiväkirja siirtymätilan ajalta. 

Teen itse tutkijana laadullista tutkimusta ja minulla on tyypillisesti aineistoina haastattelut tai yritysten raportit. Etnografinen ja autoetnografinen tutkimus kiinnostavat minua. Toivoisin, että jossain tutkimushankkeessa voisin soveltaa myös näitä menetelmiä. Jäinkin pohtimaan Kuusalan opinnäytettä lukiessani, mistä näkökulmasta voisin pitää työpäiväkirjaa? 

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen:

• Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä työtä, vaikka se sitä toisaalta onkin. Kuusela kuvaa opinnäytteessään eri kirjailijoiden työtapoja ja pohtii niiden sopivuutta itselleen. Vaikka kirjoittamisvaihe olisikin yksin tehtävää, kirjoittaja on vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Muiden kirjailijoiden työtavoista voi oppia itsekin. 
• Oman tekstilajin löytäminen: Kuten olen kuvannut, kirjoitan työkseni akateemisia tekstejä ja mielestäni olen hyvä tämän tekstilajin kirjoittamisessa. Samaistuin Kuuselan kuvaukseen, että luovan kirjoittamisen kursseilla hän kokee, että ei osaa kirjoittaa. Uskon, että itse ajattelisin ihan samoin. 
• Olenko itse siirtymätilassa? Minulla on selkeä rutiini akateemisten tekstien kirjoittamiseen ja tunnistan Kuuselan lailla, että minulla tähän kirjoittamiseen liittyvät tietyt vaiheet, jotka melko säännöllisesti toistuvat jokaisessa kirjoitustyössä. Kirjoittamisen opintojen kautta haluan kehittyä myös muiden tekstien kirjoittajana. Kuusela kuvaa siirtymätilaansa neljän vaiheen kautta (matkan aluksi, tekemisen käytännöt, genren konkretisoituminen ja kiinni proosaan). Itse ehkä vasta suunnittelen matkaa. 

Lähde:

Kuusela, Sari. 2019. Siirtymätilassa - Autoetnografinen tutkimus kirjoittajan matkasta proosan pariin.  Kandidaatintutkielma. Kirjoittaminen. Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto. Saatavilla: https://jyu.finna.fi/Record/jyx.123456789_68655?sid=3677729531

Silloin tällöin onnellinen

Tenttimateriaalin toinen lukemani kirja on Antti Rönkän ja Petri Tammisen (2020) Silloin tällöin onnellinen. Kirja on kirjeenvaihtoa isän ja pojan välillä. Kirjeiden perusteemana on kirjoittamisen vaikeus ja omien kykyjen epäileminen. Toisaalta kirjeissä puhutaan myös muusta, esimerkiksi kasvukivuista pojan ja isän välisessä suhteessa. Tämä kirja todella imaisi mukaansa. Rakenteellisesti kirja oli juuri sopiva iltalukemistoksi, koska kirjeet olivat pääsääntöisesti lyhyitä, vain parin sivun mittaisia.

Hain kirjan kirjastosta

Olin merkannut muistilapulle, että kirja löytyy 84.2 Rön. Menin kirjallisuustieteen hyllylle (86) ja ihmettelin, että täältä ei löydy luokkaa 84.2. Kysyin apua tiskiltä ja kirjastovirkailija hyvin korrektisti avusti, että 84.2 on kertomakirjallisuus: "Mennään yhdessä etsimään." Vain hieman nolotti, mutta en ollut ajatellut, että kirjoittamisen opintoihin liittyvä kirja löytyisi fiktion puolelta. Kirjan luokittelu hämmensi myös lukemista. Onko tämä fiktiota? Vai kertovatko kirjailijat kuitenkin omista kokemuksistaan? 

Pidin kirjasta

Kirja oli hyvin kirjoitettu. Nauroin monessa kohtaa osuville sanavalinnoille. Tiesitkö, että maratoninkin voi juosta väärään suuntaan? Kirja alkaa "kepeästi" kirjoittamisen vaikeudella ja omien kykyjen epäilyllä sekä hauskalla yliopisto-opetuksen kyseenlaistamisella ("vittu, mitä paskaa"). Tässä kohtaa keskeytin lukemisen hetkeksi ja pohdin, että näinköhän munkin opiskelijani ajattelevat mun luennoista. Kirjan keskivaiheilla jysähtää kunnolla, mutta loppua kohti tarina kevenee. 

Minulle on vaikeaa kirjoittaa kuvausta kirjasta, kun en halua paljastaa juonesta liikaa. Suosittelen kirjaa, jos tykkäät lukea kirjoittajuudesta (=miltä tuntuu olla kirjailija) ja kirjeenvaihtokirjoja.

Vuoden 2024 Helmet-haasteessa (linkki haasteeseen) kirja sopii ainakin kohtiin:

• 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi
• 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja
• 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa
• 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen

• Kirjoittajat, riippumatta heidän kokemuksensa tasosta, tuntevat paljon epävarmuutta kirjoittamiseen. Onko aihe hyvä? Onko teksti hyvää? Mitä mieltä lukijat ovat? Mitä Hesari kirjoittaa kirjastani? Tämän epävarmuuden sietäminen on yksi osa kirjailijana toimimista. Antti Rönkä kirjoittaa kirjassa, että vaikka ”kaikki” haukkuisivat kirjan, niin ainakin olen kirjoittanut ja julkaissut kirjan.
• Kirjemuotoinen kirja on usein mielenkiintoinen lukea. Luin viime vuonna Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon Huokauksia luokasta. Samoin olen lukenut professori Esko Valtaojan ja piispa Juha Pihkalan kirjeenvaihtoa uskonnosta ja tieteestä. Vaikeiden tai raskaiden aiheiden käsittely näyttää toimivan hyvin kirjeenvaihtona, eräänlaisena vuoropuheluna. Puhtaana faktakirjana tällainen voisi olla paljon vaikeampaa ja ainakin raskaampaa lukea. 

Kirjan tiedot:

Antti Rönkä & Petri Tamminen. 2020. Silloin tällöin onnellinen: Pelosta, kirjoittamista ja kirjoittamisen pelosta. Gummerus. Linkki kirjan sivulle.