Noloa kirjoittaa viihderomaani?

Tenttiaineiston toinen opinnäytetyö on Niina Meron kirjallisuuden pro gradu otsikolla Kuinka viihderomanssi kirjoitetaan? Suuntaviivoja romanttisen viihdekirjallisuuden kentälle. Voiko jokaista tentittävää tekstiä kutsua mielenkiintoiseksi? No, mielestäni tämäkin oli mielenkiintoinen. Mero kirjoittaa itse viihderomaaneja ja tutkii opinnäytetyössään viihderomaanien kirjoittamisen erityispiirteitä. Valitsin tietoisesti tälle postauksessa otsikon, joka viittaa tämän genren nolouteen, koska myös Mero puhuu tästä. 

Tekoälyn tekemä kuva viihderomaanin kannesta, jossa
unelmoidaan siitä oikeasta

Kirjoittamisen ja lukemisen noloudesta

Pohdin tämän tekstin lukemisen aikana paljon noloutta suhteessa kirjoittamiseen ja lukemiseen. Miksi tiettyjä kirjoja on noloa lukea? Miksi on noloa, jos kirjoittaa viihderomaaneja? Miksi joitakin genrejä pidetään parempia kuin toisia? Itse latasin äänikirjasovellukseeni tämän tekstin innoittamana ensimmäisen kioskikirjani. (Olen nyt lukenut sitä pari iltaa ja musta se on ihan ok.)

Lisäksi mietin, miksi ylipäätänsä pitäisi arvostella toisten lukemista? Tai saatikka toisen kirjoittamista?Tämän ajatuksen kautta tuli mieleeni yksi somepostaus henkilöltä, joka työnsä puolesta nostaa somessa esille lasten kirjallisuutta. Hän kertoo saavansa säännöllisesti palautetta, että hänen pitäisi lukea ja postata enemmän klassikkokirjallisuudesta. 

Itse ajattelen, että lukeminen on tärkeää eikä sillä ole väliä, mitä lukee. Tenttiaineiston podcastissa Erkka Mykkänen kysyy Veera Ojolalta, viekö chat-fiktio lukijoita perinteiseltä kirjallisuudelta. Ojola näkee asian toisinpäin. Koska chat-fiktion muoto (eli chat-keskustelu) on monelle nuorelle tuttu, se voisi houkutella nuoria myös muut kirjallisuuden pariin. 

Mietin myös, että liittyykö nolouden tunne siihen, että viihderomaanit ovat naisten kirjoittamia naisille. Tähän Mero itsekin ottaa kantaa työn lopussa (ss. 55-56):   

"Mies-dekkaristeilta harvemmin kysytään, koska he aikovat lopettaa viihteen kirjoittamisen ja siirtyä jonkin kunniallisen, korkeakirjallisemman lajityypin pariin."

 

Kirjoittamisprosessista

Erityisesti pidin työn kohdista, jossa Mero avasi omaan kirjoittamisprosessia. Hän kertoi esimerkiksi siitä, miten kirjailijat ”varastavat” työskentelytapoja toisiltaan. Meron oma kirjoittaminen on "munakellokirjoittamista". Käytän myös itse pomodoro-tekniikkaa: Minun on helppoa keksittyä noin 30 minuutiksi tiukasti kirjoittamiseen ja sen jälkeen palkintona on lyhyt jaloittelu (esim. teen keittäminen). 

Mero korostaa tekstissä, että kirjoittaminen on työ. Aikaansaava kirjoittaja kirjoittaa myös silloin kuin ei huvita (koska viihderomaaneilla on deadline). Kirjoittaja ei voi odottaa vain luovuuden puuskaa. Tästä on kirjoitettu myös akateemisen kirjoittamisen yhteydessä. Jossain määrin myös meillä on esillä näkemys, että akateeminen tekstikin syntyy silloin, kun on inspiraatio kirjoittamiseen. Itse en usko tähän: Koen, että on parempi kirjoittaa säännöllisesti vaikka vartti joka päivä, kuin jäädä odottamaan täydellisiä kirjoitusolosuhteita. 

Kiintoisaa Meron tekstissä oli, vaikka hänen kirjoittamisensa lähtee liikkeelle yhden lauseen mittaisesta tarinan tiivistyksestä, hän ei kirjoita tarinaa kronologisesti tai kirjoittamisen alussa koko tarina ei ole valmiina hänen päässään. Mero kuvaa tätä hienosti (ss. 46): 

”Kirjoittamisvaiheessa, kun teksti tulee kauttani paperille, rakastan sitä arvaamattomuutta ja uuden löytämistä, kun teksti yllättää ja kirjoittaa itsestään auki jotain sellaista, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Se on jännää, ja se on syy, miksi kirjoitan.”

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tällaisen kuvauksen kirjoittamisprosessista. En ole itse tätä kokenut (koska en ole kirjoittanut tarinaa), niin minun on vaikeaa tähän uskoa. Toisaalta tämä kuulostasi todella kivalta kokemuksesta. Pitäisikö siis vaan ruveta kirjoittamaan ja katsomaan, mitä paperille tulee? 

Meron tekstissä korostuu, että tekstilajin vaatimukset pitää ymmärtää ja niitä pitää noudattaa. Hänen esimerkkinä on viihderomaanin tarkat rajat (niin sanamäärässä kuin tarinan rakenteessa). Mitä olen tekstilajeista oppinut, niin tämä pätee myös muissakin. Akateemisessa kirjoittamisessa on varsin tiukat konventiot, mitä pitää noudattaa: Jos lehti antaa sanamääräksi 10000 sanaa, niin todennäköisesti 15000 sanan teksti tulee takaisin hylsynä ja pyyntönä tiivistää. 

Lähde: 

Mero, N. 2017. Kuinka viihderomanssi kirjoitetaan. Suuntaviivoja romanttisen viihdekirjallisuuden kentälle. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto. Saatavilla https://jyu.finna.fi/Record/jyx.123456789_55581?sid=3815829845