Vuoden 2023 lukukooste

Tänään julkaistiin vuoden 2024 Helmet-lukuhaaste (linkki haasteeseen). Nyt onkin hyvä aika tehdä kooste vuoden 2023 lukemistani kirjoista. Kirjaan vuoden aikana luetut kirjat Exceliin, joka on tehty Helmet-lukuhaasteeseen.  

Helmet-lukuhaasteeseen 2023 luetut kirjat

Dekkareita ja tietokirjoja

Luin viime vuonna 118 kirjaa. Omat suosikkigenreni ovat dekkarit ja tietokirjat. Tämä näkyy myös luettujen kirjojen jakaumassa: Dekkareita tai muita jännityskirjoja luin 43 kappaletta, tietokirjoja 36, viihdekirjoja ja elämäkertoja kumpiakin 18 sekä runokirjoja kaksi. 

Olen sekakäyttäjä

Pidin Haanpään ja Rannelan kirjan (linkki tekstiin) suopeasta suhtautumisesta eri kirjaformaatteihin. Ilman äänikirjoja en saisi luettua / kuunneltua kovinkaan montaa kirjaa. Pidän siitä, että voin kuunnella jotain fiksua, kun teen jotain tylsää (esim. kotitöitä). Samoin lenkillä kuuntelen yleensä jotain kirjaa. Lenkillä hyvä teksti auttaa jaksamaan pidemmälle. Näin ainakin kuvittelen. 

Formaatin mukaan jakauma oli seuraava: äänikirjoja kuuntelin 88 kappaletta, painettuja kirjoja luin 18 ja kännykältä e-kirjoja 11. Käytän Nextoryn ääni- ja e-kirjapalvelua. 

Suomalaisia kirjoja ja miesten kirjoittamia 

Ehkä hieman yllättäen olen tänä vuonna lukenut selvästi eniten suomalaisten kirjoittamia kirjoja (85 kappaletta). Seuraavana maana on Ruotsi. (Luin tänä vuonna Sofie Sarenbrandin Emma Sköld-sarjan.) Yhteensä lukemillani kirjailijoilla oli 10 eri kotimaata. Samoin olen yllättynyt, että luin myös selvästi enemmän miesten kirjoittamia kirjoja (64 kappaletta) kuin naisten (46 kappaletta).  

Suosikkini vuonna 2023 lukemistani kirjoista

Suosikkeja on vaikea valita, kun suurin osa lukemistani kirjoista oli hyviä. Valitsen kirjat usein kavereiden suosituksista tai tutuilta kirjailijoilta. Alla kuitenkin suosikkini tänä vuonna lukemistani tietokirjoista:

• Tim Marshall: Maantieteen vangit. Kirja kertoo, miten maantiede vaikuttaa politiikkaan.
• Art Spiegelman: Maus I ja II: Sarjakuvaromaani Puolan juutalaisesta selviytymistarinasta. 
• Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä. Tarina lapsuudesta ja nuoruudesta matkalaukkulapsena. 
• Maria Katajavuori: Valas lasimaljassa. "Miksi ympäristökriisi etenee, vaikka tiedämme siitä koko ajan enemmän?"
• Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta. Tarina suomalaisesta sotilaasta Ukrainassa. 
• Mira Hulkkonen: Ilmasto-oivalluksia. Miksi ilmastonmuutosta on niin vaikeaa torjua eli mikä meidän ajatteluvinoumissa estää sitä?

Tavoitteeni vuodelle 2024?

Tässä tavoitteeni ensi vuodelle:

• Helmet-lukuhaaste valmiiksi
• Noin 100 kirjaa
• 15 eri kotimaata
• Enemmän naisten kirjoittamia kirjoja
• Kolme runokirjaa

Miksi en kirjoittaisi?

Luin bonuskirjana Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan (2019) Miksi en kirjoittaisi? Tästä kirjasta on tenttimateriaalissa pari lukua (linkki blogitekstiini taiteilijatreffeistä), mutta innostuin lukemaan koko kirjan. Suosittelen tätä vahvasti. 

Kirjan rakenne

Kirjassa neljä osaa, jotka käsittelevät sanoja, kirjoittajan arkea, luovuutta ja lukemista. Itse luvut (yhteensä 29 kpl) ovat lyhyitä ja niitä lukee nopeasti esim. yhden tai useamman illalla ennen nukkumaan menoa. Vaikka kirja käsittelee kirjoittamista enemmänkin fiktion näkökulmasta, kirja oli mielenkiintoinen kattaus kirjoittamisen ja kirjailijuuden eri puolista. Haanpää ja Rannela kumpikin kirjoittavat itse ja he kertovat kirjassa paljon esimerkkejä omista töistään ja työskentelytavoistaan. Kirjan ainut "huono puoli" oli, että kummatkin kirjoittajat listaavat lähes joka luvussa viitteitä, joista moneen haluan tutustua myös itse. 

Nostot kirjasta

On todella vaikeaa tehdä kirjasta nostoja, kun lähes jokainen luku herätti paljon ajatuksia ja halun kokeilla jotain uutta tapaa kirjoittaa tai lukea. Miltä esimerkiksi tuntuisi lukea pyöräillessä? Tai kirjoittaa taidenäytelyssä?

Alla neljä nostoa kirjasta. Ehkä palaan tähän kirjaan vielä uudestaan. 

• Sanoista tarinoista: Rannela kuvaa luvussa Milloin viimeksi haistoit ovikelloa? sanataidekurssista, jossa yksittäisistä sanoista (tai ympärillä olevista esineistä) lähdetään kirjoittamaan tarinaa. Tämän luvun jälkeen olin jo googlaamassa, että milloin ja missä järjestettäisiin sanataidekurssi, johon voisin osallistua. Hillitsin itseni. Enhän minä ole fiktion kirjoittaja! Ostin kuitenkin muistivihkon, johon olen jo laittanut sanoja muistiin. 
• Puolen tunnin taiteilijatreffit: Tähän vinkkiin yhdistin kirjan kaksi lukua. Rannela käy puolen tunnin lomilla kotikaupungissaan ja Haanpää antaa itselleen luvan lähteä (taiteilijatreffeille). Taiteilijatreffeistä kirjoitinkin jo oman tekstin (linkki). Taiteilijatreffien ideana on ruokkia omaa luovuuttaan. Kuten jo aiemmin kirjoitin, olen ajatellut taiteilijatreffit lähinnä museovierailuina. (Tänään kävin Hyvinkään museokeskus Taikassa katsomassa Hillitön valo -näyttelyn. Se toimi myös lasten kanssa.) Kirjassa Haanpää kertoi, että hän vieraili rautakaupassa ja poimi sieltä sanoja muistikirjaansa. Puolen tunnin loman idea on mielestäni hauska ja varmasti monelle meistä helppo toteuttaa. Olen usein ajatellut, että en ehdi lähteä nyt museoon, koska siellä menee helposti monta tuntia. Museokortti on helpottanut tätä: Ei ole pakko välttämättä olla yhdessä paikassa tunteja, koska sinne on helppoa palata uudestaan.   
• Lukubileet: Haanpää kirjoittaa lukubileistä, jotka ovat nimensä mukaisesti bileet, joissa luetaan. Tapa, jolla Haanpää näitä kuvaa, saa myös minut innostumaan. Lukubileiden idea olisi siis tarjoilla herkkuja ja järjestää osallistujille mukavat lukupaikat. Sitten luetaan kaksi tuntia ja sen jälkeen keskustellaan luetuista teksteistä. Kenen kanssa järjestäisin lukubileet? Vai saisinkohan ensi vuonna lukupiirin aikaiseksi? Tällä kurssilla (johon siis luen näitä tekstejä) on suositeltavaa osallistua lukupiiriin. En ole koskaan osallistunut sellaiseen, mutta se on ruvennut kiinnostamaan minua. 
• Runollinen paastopaketti: Haanpään mukaan runollisen paastopaketin ideana olisi rajoittaa lukeminen vain runoihin viiden päivän ajan. Tarkoituksena tässä olisi "puhdistaa itseään lukemalla paremmin". Haanpään pitää huonona ryönän lukemista Internetistä. Tämä ajatus on todella mielenkiintoinen, koska itse luen paljon (vuoden 2023 kirjakooste löytyy täältä), mutta pääsääntöisesti kirjoja. Luen todella vähän Internetistä: hieman uutisia ja muutamia blogitekstejä tai kolumneja viikossa. Runot kuitenkin ovat minulle vieraampi tekstilaji. Pitäisikö tätä kokeilla joskus? Onneksi tässäkin luvussa oli vinkkejä, joilla aloittaa. 

Kirjan tiedot

Haanpää, P., Rannela, T. 2019. Miksi en kirjoittaisi. Avain. Linkki kirjan sivulle. 

Feminismiä! - Virginia Woolf: Oma huone

Ensimmäinen lukemani kirja tenttimateriaalissa oli Virginia Woolfin (1990) Oma huone. Pidin kirjasta paljon. Ihan aina en innostu klassikoista. Usein klassikot ovat kyllä teknisesti hyvin kirjoitettuja, mutta minulle niistä vaan jää vähän blaah-olo. Tästä kirjasta pidin aidosti. Luin sen ensin kirjana. Luin sitä sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Luin sitä koulun pukkarissa lapsen treenien aikana. Luin sitä myös kirjaston lehtilukusalissa. Täällä meinasin harhautua Haanpaan tavoin eri lehtien pariin… tai no, luin kyllä ekana päivän Hesarin. Lisäksi kuuntelin kirjan myös äänikirjana.

Kuva 1 Luen Woolfin Omaa huonetta kirjaston lehtilukusalissa

Mitä ajatuksia kirja minussa herätti? Paljonkin.

Kirjan pääviesti on naisille: Kirjoittaminen vaatii rahaa ("500 puntaa vuodessa") ja oma huoneen, jonka ovessa on lukko. Woolf käsittelee sangen vakuuttavasti syitä, miksi Britanniassa (ja varmasti myös muualla) naiset eivät kirjoittaneet (mitään) pari sataa vuotta sitten. ”Naisten työt” olivat jotain muuta, mistä syystä oli käytännössä mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen. Vaikka kirja on noin sata vuotta vanha (se julkaistiin vuonna 1929) se on valitettavan ajankohtainen vieläkin. Pohdin aihetta taiteiden näkökulmasta ja lukemieni kirjojen kautta. 

Woolf käsittelee kirjassaan periaatteessa vain kirjallisuutta, mutta antaa esimerkkejä myös muista taiteista. Mikä onkaan tilanne sata vuotta Woolfin kirjan jälkeen? Googlettelin aihetta taiteiden näkökulmasta. Musiikin puolella näyttäisi olevan vielä paljon tekemistä tasa-arvotyössä. Esimerkiksi kapellimestarit ovat edelleen tyypillisesti miehiä. Esimerkiksi Ylen jutussa Näin suomalaiset kapellimestarit ovat valloittaneet maailman, kymmenen kapellimestarin joukossa on vain yksi nainen (Linkki Ylen juttuun). Lisäksi löysin juttuja, joissa noin kymmen vuotta sitten oli vielä ihan ”ok” sanoa, että nainen ei voi olla kapellimestari (Linkki Hesarin Naiskapellimestarit yllättyivät Jorma Panulan kommenteista juttuun ja Ylen "Naisen aivot eivät kapellimestarin ammattiin sovi" – naisia syrjitään edelleen klassisen musiikin areenoilla juttuun). 

Naiset historiassa ja nykypäivänä 

Olen viime vuosina lukenut kolme kirjaa, jotka liittyvät naisten (historialliseen) rooliin. Ensimmäinen näistä on Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset. Criado Perez kuvaa tässä kirjassa sitä, miten edelleen maailma suunnitellaan miesten ehdoilla ja miesten mitoilla. Esimerkiksi autojen turvallisuus mitoitetaan keskivertomiehen mittojen mukaan, jolloin autot eivät ole yhtä turvallisia kehoiltaan eri mallisille naisille. Monet lääkkeet edelleen testataan nuorilla, terveillä miehillä, jolloin ne eivät välttämättä toimi toivotulla tavalla naisilla. 

Maria Pettersson on kirjoittanut kaksi kirjaa historian jännistä naisista. Ensimmäinen kuvasi maailman jänniä naisia ja jälkimmäinen Suomen jänniä naisia. (Maria Petterssonia on sittemmin syytetty plagioinnista kirjassa Suomen jännät naiset. Linkki blogitekstiin aiheesta.)

"Suomen jännät naiset" Pettersson aloittaa kertomalla, että historiassa kiinnostavana pidettiin valtioita, sotia ja suurmiehiä. Miesten tekoja (=omaisuutta ja työtä) myös kirjattiin muistiin samalla, kun naisten tekoja aktiivisesti unohdettiin. Kummassakin Petterssonin kirjassa korostuu ajatus, että naisia on ennen (ja kuten Pettersson kirjoittaa Historian jännissä naisissa yhä edelleen tietyissä paikoissa) estetty tai jopa kielletty käyttämästä lahjojaan, liittyivät lahjat sitten taiteeseen tai tieteeseen. Tiesitkö, että vielä 1900-luvun alkuun asti Suomessakin naisen piti hakea vapautta sukupuolestaan, jotta voisi opiskella yliopistossa? Toisaalta vielä tänä vuonna Acatiimi mainitsi lasikatot Fakta-osiossaan (kuva 2). 

Kuva 2 Ruutukaappaus Acatiimistä 2/2023, osiosta Fakta

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen

• Kirjoittamisen näkökulmasta Woolfin kirjan sanoma pitää edelleen paikkaansa. Kirjoittamiseen tarvitsee oman tilan. On tila sitten oma työhuone tai -pöytä kotona tai vuokrattuna jossain muualla, pidän tätä ehdottomana vaatimuksena. Teen itse pääsääntöisesti töitä kotona ja minulla on siihen varsin hyvät tilat. Kauhulla katsoin kavereiden innovatiivisia kotityötilaratkaisuja koronan aikana. Yhdellä rauhallinen palaveripaikka oli sauna. 

• Woolfin toinen vaatimus oli raha. Mielestäni tämäkin (valitettavasti) pitää edelleen paikkaansa. Olen ymmärtänyt, että hyvin harva kirjailija pystyy Suomessa elättämään itsensä pelkästään kirjailijana. Monella onkin joku toinen työ tai sitten kirjailija tekee paljon erilaisia kirjallisia töitä. 

Viitteet

Acatiimi. 2/2023. Saatavilla https://acatiimi.fi/wp-content/uploads/2023/04/acatiimi.pdf Viitattu 16.12.2023

Criado Perez, C. Näkymättömät naiset. WSOY. Linkki kirjan sivulle. 

Pettersson, M. 2022. Suomen historian jännät naiset – Selvännäkijöitä, sotilaita, saarnaajia ja silmänkääntäjiä. Atena. Linkki kirjan sivulle. 

Pettersson, M. 2020. Historian jännät naiset: Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja. Ateena kustannus. Linkki kirjan sivulle. 

Woolf, V. 1990. Oma huone. Kirjayhtymä.

Kirjoittaminen takkuaa

Ensimmäiselle lukuviikolla sain kolmantena päivänä putkeen luettua aamulla tekstin.  Blogin ja oppimispäiväkirjan kirjoittaminen tosin hieman laahaa aikataulua perässä. Tässä tekstissä on käsittelyssä Tarja Hallbergin teksti Runopaikka-metodista ja paikkasidonnaisuudesta runoudesta.

Runot eivät ole mun juttu

Runot eivät ole mun juttu. Tämä ajatus on minulla hyvin vahva. Olen viime vuosina lukenut joitakin runokirjoja, koska Helmet-lukuhaasteessa on ollut runot yhtenä lukukohtana. Olen löytänyt ihan hyviä runoja, erilaisia runoja ja runoja, jotka eivät ole runoja. Viimeisin runokirja, jonka luin, oli Heli Susanna Katajamäen (2023) Pörriäisen surinoita.

Kuvassa Katajamäen (2023) Pörriäisen surinoita (Kuvaaja Marileena Mäkelä)

Ympäristötaidetta ja runoja

Hallbergin teksti oli yllättävä. En ollut ajatellut runoja osana ympäristötaidetta. (Tekstissä Hallberg tekee eron runopaikan ja ympäristötaiteen välillä. Ympäristötaiteesta poiketen runopaikassa korostuu hetkellisyys. Eli ympäristötaiteesta poiketen runopaikka ei jää ympäristöönsä.) En myöskään ollut ajatellut, että runoudessa voisi hyödyntää "uutta" teknologiaa. Minulle siis runot ovat runokirjoihin tallennettuja runoja. Hallbergin runopaikassa (ilmeisesti) runot tallennetaan videona. Tekstissä hän myös mainitsee Antti Nykyrin ja Saila Susiluodon runoteos Oratorion, joka on tarkoitettu kuunneltavaksi ennalta määrätyissä paikoissa, kuten Senaatintorilla tai Helsingin rautatieasemalla. Tästä lukiessani pystyin kuvittelemaan itseni seisomaan ja kuuntelemaan näihin paikkoihin. Ehkä seuraavalla Hesan matkalla pystyn näin tekemään. 

Hallbergin tekstin kautta mieleeni tuli vierailu Suomiehen luontopolulla. Paikka on vanha soranottoalue, jota on maisemoitu. Siellä on myös Riku Lumiaron (2015) ympäristötaiteteos Mennyttä aikaa etsimässä. Vierailu Suomiehessä oli minulle vaikuttava kokemus. Yksistään alueen laajuus oli häkellyttävä – kuinka paljon tältä alueelta on viety pois soraa? Kuinka paljon tämä maisema onkaan muuttunut? Lumiaron teos Mennyttä aikaa etsimässä sopi nimensä puolesta hyvin tähän maisemaan

Yksityiskohta Riku Lumiaron (2015) Mennyttä aikaa
etsimässä teoksesta Suomiehessä (Kuvaaja Marileena Mäkelä)

Hallberg kirjoittaa: ”Runopaikan lähtökohtana on tekijän kokemus jostain ympäristöstä, vaikuttuminen tietystä paikasta kyseisessä ympäristössä ja paikalle ominaisesta tunnelmasta. Ympäristössä on hyvä kulkea ja aistia sen erityispiirteitä, tuoksuja ja näkymiä, kytköksiä ympäröivään maailmaan, historiaan, kansanperinteeseen ja seudun asukkaisiin. Paikan saavuttamiseksi tehty fyysinen työ asettuu osaksi teosta ja sen toteuttamisen rytmiä.” Tässä kohtaa mietin marraskuista vierailuani Ateneumissa. Esillä olevat suomalaiset klassikot kuvaavat mielestäni juuri tätä. Miksi siis ei myös runoilla ja runopaikalla voisi kuvata samaa? 

Hallbergin tekstissä on mielestäni linkki Torvisen tekstiin (linkki blogitekstiini). Kummatkin tekstit puhuvat aisteista. Miten havainnoimme ympäristöä? Tämä taas linkittyy kirjoittamiseen: Miten kirjoitamme asioista, joita havaitsemme eri aisteillamme. Palaan aisteihin vielä ainakin Haanpään ja Rannalan (2019) Miksi en kirjoittaisi kirjan osalta. Tämän kirjan kaksi lukua on tenttimateriaalina, mutta innostuin lukemaan koko kirjan.  

 Ahaa-elämykset tekstistä

• Runot eivät ole vain tekstejä runokirjoissa. Runot voidaan esittää myös suhteessa ympäristöön. Mitä muita kirjallisia tekstejä voi esittää näin?

Seuraavassa tekstissä pohdin intohimoa. 

Viitteet

Hallberg, T. 2017. Runopaikka-metodista ja paikkasidonnaisuudesta runoudessa. Viitattu 10.12.2023. Linkki tekstiin. 

Lukemista, lumitöitä ja kirjoittamista

Luin tänä aamuna Hanna Torvisen muistojen välittämistä maisemista. Kävin pihalla tekemässä vähän lumitöitä – Rakastan pakkaslunta! Ja istuin koneen ääreen kirjoittamaan. 

Kevyttä pakkaslunta on kivaa kolata (Kuvaaja Marileena Mäkelä)

Torvisen kirjoitus herätti paljon ajatuksia. Tekstin alussa Torvinen kysyy: ”Mitä seuraisikaan siitä, jos ihminen menettäisi kyvyn aistia ympäristöään tai menettäisi elämänsä varrella kerääntyneet muistot, joiden kautta hän hahmottaa maailmaa ja antaa tämänhetkisille kokemuksilleen merkityksiä?” Torvinen jatkaa: "Ihmisen kokemukset paikoista välittyvät aistien välityksellä ja tallentuvat mieleen muistoina, jotka vaikuttavat yksilön tämänhetkisiin tulkintoihin ympäristöstä." 

Torvisen kirjoituksen keskeiset käsitteet (pohjautuen humanistiseen maantieteeseen) ovat muistot, aistit, identiteetti, tila, paikka ja maisema. Pohdin tässä kirjoituksessa aisteja ja omia muistojani. 

Aistit

Kirjoitin Haanpään ja Rannelan tekstin kohdalla musiikista tai jopa melusta äänimaisemana (Linkki blogitekstiin). Olin jo eilen illalla ajatellut, että pitää poistaa se osuus, koska se menee mielestäni aiheen ulkopuolelle, mutta Torvisen tekstin luettuani tajusin, että se liittyykin tähän aiheeseen. Näyttelyssä kuuloastimukseni kautta reaktio oli voimakas. Tässä tilanteessa voimakas kuuloastimus hankaloitti itse näyttelyyn keskittymistä. Olin ilmeisesti ajattelut, että kuvataidenäyttelyssä on hiljaista ja keskittyisin näköaistimukseen. Sivusilmällä huomasin, että siellä olisi ollut monta työtä, johon olisin halunnut keskittyä paremmin. Viime vuosina olen huomannut, että erilaiset hälyäänet ja yleisesti kovat äänet häiritsevät paljon. Olenko vanha? Väsynyt? Miksi reagoin näin ääniin?

Torvinen kirjoittaa tekstissä, että muistomme koostuvat eri aistien tuottamasta informaatiosta. Jäin pohtimaan: Välittävätkö kirjat kaikkien aistien informaatiota? Hyvää kirjaa lukiessa voin kokea olevani osa tarinaa, osana maisemaa. Usein tarinasta muodostuukin kuva: Päähenkilö näyttää tältä. Hänen talonsa näyttää tältä. Mutta mitä tuoksuja siellä on? Tätä minun on jo vaikeampaa kuvitella, jos niitä ei siellä suoraan kuvata. Tästä tulee mieleen kaksi poikkeusta. Jo Nesbon kirjassa Kukkulan kuningas päähenkilö piiloutui ulkohuussin ulosteisiin. Tässä tilanteessa pystyin kuvittelemaan hajut. Taavi Soininvaaran kirjoissa päähenkilön syömiä ruokia kuvataan melko yksityiskohtaisesti. Varsinkin nepalilaisen ruoan osalta tunnen ruoan tuoksun myös lukiessani. Nyt kesken olevassa Susisoturissa puhuttiin kookosmaidosta: Lähes maistoin maun itsekin.  

Kerran muistan pohtineeni, kun luin Åsa Larssonin kirjaa, joka sijoittui Pohjois-Ruotsiin, miltä kylmyys tuntuu. Koin, että suomalaisena pystyin samaistumaan talven kylmyyteen. Mutta pystyykö esimerkiksi eteläeurooppalainen samaistumaan tähän? Miten hän kokee kirjojen talvikuvaukset?

Muistot vedestä

Jäätyvä Jyväsjärvi (Kuvaaja Marileena Mäkelä)

Torvinen kertoo tekstissään järven tärkeydestä itselleen. Tunnistan tästä itseni. Minulle mökkijärvi on tärkeä ja haen tätä mökkijärveä myös muulla, missä liikun. Meidän mökkijärvemme on kirkasvetinen (vaikka turpeen nosto yläjuoksulla on nykyään samentanut vettä). Olen töissä Jyväskylän yliopistolla. Nautin työmatkastani, kun kävelen Jyväsjärven rannassa. Melkein joka kerta pysähdyn ottamaan kuvaa järvestä – vime kerralla sain (mielestäni) upean kuvan juuri jäätyvästä järvestä. Olen ollut töissä myös Turun yliopistossa. Siellä ihmettelin ääneen, että mikä tämä juttu Aurajoen kanssa on: Likaisen väristä vettä, joka tuskin liikkuu keskustan kohdalla. Kommenttini ei saanut kovin positiivista vastaanottoa.

Kirjoita muistoistasi!

Pidin Torvisen tekstin lopusta: ”Kokemuksien kirjoittaminen tarinaksi on kuitenkin yksi keino, jolla muistot voi säilöä ja joiden avulla muistoihin voi aina palata.” Muistankohan oikein, että kirjailija Tommi Kinnunen sanoi kirjoittavansa muistiin suvun tarinoita tai muuten kuulemiaan tarinoita? Mitä omia tai sivun muistoja minä voisin kirjoittaa?

Tekstin ahaa-elämykset

1. Muistojen hyödyntäminen kirjoittamisessa oli minulle tuttua. Tämä tuki aiempaan ajatustani, että helpointa on kirjoittaa asiasta tai aiheesta, joka on itselleen tuttu. Ajattelen, että on vaikeaa tai mahdotonta kirjoittaa aiheesta, johon ei ole mitään omakohtaista kokemusta. Tosin tästä voisi päätellä, että dekkarikirjailijoilla pitäisi olla omakohtaista kokemusta rikoksista. Itse tykkään dekkareista, mutta kokemukseni liittyvät tutkimusmaailmaan. Eli pitäiskö kirjoittaa murhamysteeri yliopistoon? Tosin Liza Marklundin joku kirja tapahtuu yliopistossa... 
2. Aistien hyödyntäminen taas oli omalla tavallaan uutta, vaikka hyvässä kirjassa todella tuntee olevansa osa tarinaa. Kirjailija on onnistunut luomaan kuvauksen, johon on helppoa kuvitella itsensä. Mutta: Miten kuvata hajut? Miten kuvata lämpötila? Miten kuvata äänet? 

Seuraava postaus käsittelee runoutta (linkki postaukseen). 

Viitteet

Torvinen, H. 2011. Muistojen värittämät maisemat: Humanistisen maantieteen näkemyksiä aistien, muistojen ja paikkojen merkityksistä. Linkki tekstiin. Viitattu 3.12.2023