Lukemista, lumitöitä ja kirjoittamista

Luin tänä aamuna Hanna Torvisen muistojen välittämistä maisemista. Kävin pihalla tekemässä vähän lumitöitä – Rakastan pakkaslunta! Ja istuin koneen ääreen kirjoittamaan. 

Kevyttä pakkaslunta on kivaa kolata (Kuvaaja Marileena Mäkelä)

Torvisen kirjoitus herätti paljon ajatuksia. Tekstin alussa Torvinen kysyy: ”Mitä seuraisikaan siitä, jos ihminen menettäisi kyvyn aistia ympäristöään tai menettäisi elämänsä varrella kerääntyneet muistot, joiden kautta hän hahmottaa maailmaa ja antaa tämänhetkisille kokemuksilleen merkityksiä?” Torvinen jatkaa: "Ihmisen kokemukset paikoista välittyvät aistien välityksellä ja tallentuvat mieleen muistoina, jotka vaikuttavat yksilön tämänhetkisiin tulkintoihin ympäristöstä." 

Torvisen kirjoituksen keskeiset käsitteet (pohjautuen humanistiseen maantieteeseen) ovat muistot, aistit, identiteetti, tila, paikka ja maisema. Pohdin tässä kirjoituksessa aisteja ja omia muistojani. 

Aistit

Kirjoitin Haanpään ja Rannelan tekstin kohdalla musiikista tai jopa melusta äänimaisemana (Linkki blogitekstiin). Olin jo eilen illalla ajatellut, että pitää poistaa se osuus, koska se menee mielestäni aiheen ulkopuolelle, mutta Torvisen tekstin luettuani tajusin, että se liittyykin tähän aiheeseen. Näyttelyssä kuuloastimukseni kautta reaktio oli voimakas. Tässä tilanteessa voimakas kuuloastimus hankaloitti itse näyttelyyn keskittymistä. Olin ilmeisesti ajattelut, että kuvataidenäyttelyssä on hiljaista ja keskittyisin näköaistimukseen. Sivusilmällä huomasin, että siellä olisi ollut monta työtä, johon olisin halunnut keskittyä paremmin. Viime vuosina olen huomannut, että erilaiset hälyäänet ja yleisesti kovat äänet häiritsevät paljon. Olenko vanha? Väsynyt? Miksi reagoin näin ääniin?

Torvinen kirjoittaa tekstissä, että muistomme koostuvat eri aistien tuottamasta informaatiosta. Jäin pohtimaan: Välittävätkö kirjat kaikkien aistien informaatiota? Hyvää kirjaa lukiessa voin kokea olevani osa tarinaa, osana maisemaa. Usein tarinasta muodostuukin kuva: Päähenkilö näyttää tältä. Hänen talonsa näyttää tältä. Mutta mitä tuoksuja siellä on? Tätä minun on jo vaikeampaa kuvitella, jos niitä ei siellä suoraan kuvata. Tästä tulee mieleen kaksi poikkeusta. Jo Nesbon kirjassa Kukkulan kuningas päähenkilö piiloutui ulkohuussin ulosteisiin. Tässä tilanteessa pystyin kuvittelemaan hajut. Taavi Soininvaaran kirjoissa päähenkilön syömiä ruokia kuvataan melko yksityiskohtaisesti. Varsinkin nepalilaisen ruoan osalta tunnen ruoan tuoksun myös lukiessani. Nyt kesken olevassa Susisoturissa puhuttiin kookosmaidosta: Lähes maistoin maun itsekin.  

Kerran muistan pohtineeni, kun luin Åsa Larssonin kirjaa, joka sijoittui Pohjois-Ruotsiin, miltä kylmyys tuntuu. Koin, että suomalaisena pystyin samaistumaan talven kylmyyteen. Mutta pystyykö esimerkiksi eteläeurooppalainen samaistumaan tähän? Miten hän kokee kirjojen talvikuvaukset?

Muistot vedestä

Jäätyvä Jyväsjärvi (Kuvaaja Marileena Mäkelä)

Torvinen kertoo tekstissään järven tärkeydestä itselleen. Tunnistan tästä itseni. Minulle mökkijärvi on tärkeä ja haen tätä mökkijärveä myös muulla, missä liikun. Meidän mökkijärvemme on kirkasvetinen (vaikka turpeen nosto yläjuoksulla on nykyään samentanut vettä). Olen töissä Jyväskylän yliopistolla. Nautin työmatkastani, kun kävelen Jyväsjärven rannassa. Melkein joka kerta pysähdyn ottamaan kuvaa järvestä – vime kerralla sain (mielestäni) upean kuvan juuri jäätyvästä järvestä. Olen ollut töissä myös Turun yliopistossa. Siellä ihmettelin ääneen, että mikä tämä juttu Aurajoen kanssa on: Likaisen väristä vettä, joka tuskin liikkuu keskustan kohdalla. Kommenttini ei saanut kovin positiivista vastaanottoa.

Kirjoita muistoistasi!

Pidin Torvisen tekstin lopusta: ”Kokemuksien kirjoittaminen tarinaksi on kuitenkin yksi keino, jolla muistot voi säilöä ja joiden avulla muistoihin voi aina palata.” Muistankohan oikein, että kirjailija Tommi Kinnunen sanoi kirjoittavansa muistiin suvun tarinoita tai muuten kuulemiaan tarinoita? Mitä omia tai sivun muistoja minä voisin kirjoittaa?

Tekstin ahaa-elämykset

1. Muistojen hyödyntäminen kirjoittamisessa oli minulle tuttua. Tämä tuki aiempaan ajatustani, että helpointa on kirjoittaa asiasta tai aiheesta, joka on itselleen tuttu. Ajattelen, että on vaikeaa tai mahdotonta kirjoittaa aiheesta, johon ei ole mitään omakohtaista kokemusta. Tosin tästä voisi päätellä, että dekkarikirjailijoilla pitäisi olla omakohtaista kokemusta rikoksista. Itse tykkään dekkareista, mutta kokemukseni liittyvät tutkimusmaailmaan. Eli pitäiskö kirjoittaa murhamysteeri yliopistoon? Tosin Liza Marklundin joku kirja tapahtuu yliopistossa... 
2. Aistien hyödyntäminen taas oli omalla tavallaan uutta, vaikka hyvässä kirjassa todella tuntee olevansa osa tarinaa. Kirjailija on onnistunut luomaan kuvauksen, johon on helppoa kuvitella itsensä. Mutta: Miten kuvata hajut? Miten kuvata lämpötila? Miten kuvata äänet? 

Seuraava postaus käsittelee runoutta (linkki postaukseen). 

Viitteet

Torvinen, H. 2011. Muistojen värittämät maisemat: Humanistisen maantieteen näkemyksiä aistien, muistojen ja paikkojen merkityksistä. Linkki tekstiin. Viitattu 3.12.2023