Erilaiset julkaisemisen alustat

Murtumia teeman kolmantena tekstinä kuuntelin Erkka Mykkäsen Nuoren Voiman Kirjoittamisesta-podcastjakson, jossa Veera Ojola puhuu chatfiktion kirjoittamisesta. Olipa kiva, että tenttimateriaaliin oli valittu myös podcast. Mun omissa perusopinnoissa puudutti, että aina oli vain tenttiKIRJOJA tai oikeastaan prujuja (sekalainen setti kopioituja monisteita). Kuuntelin tämän podcastin ekan kerran liikenteessä, kirjastokäynnin lomassa ja kaupassa. Tajusin, että muistiinpanojahan en voi tässä tehdä. Yritin hyvissä kohdissa muistuttaa itseäni, että tässä on nyt tärkeä kohta. Toisen kerran kuuntelin tämän ihan pöydän ääressä muistiinpanoja tehden. 

Tekoälyn näkemys podcastin kuuntelusta kauppareissulla.

Erilaiset julkaisemisen alustat

Podcastissa minulle uusia julkaisemisen alustoja ovat chatfiktio ja lavarunous. Chatfiktio on chat-alustalla tapahtuvaa draamaa (=fiktiota somessa). Tarina etenee chat-keskusteluina. Tekstissä voi myös hyödyntää hymiöitä ja valokuvia. Veera Ojolan Demille tekemä "Pientä säätöä" julkaistiin Instassa, mutta se on edelleen saatavissa Youtubessa. Lavarunous taas tarkoittaa lavalla esitettävää runoutta, jota tukee myös musiikki. Lavarunoja esitetään yleensä livenä, mutta Ojolan lavarunoja löytyy myös Soundcould-palvelusta. Lavarunoja ei ole (välttämättä) tarkoituksena julkaista kirjoitetussa muodossa.  

Tämä podcast (samoin kuin teksti Runopaikka-metodista - linkki tekstiin) avasi uuden näkemyksen kirjoittamiseen. Fiktiota voi kirjoittaa monelle eri alustalle eikä tosiaan kirja ole ainut alusta. Alustasta riippumatta tarinan kirjoittaminen on kirjoittamista. 

Ajatukset ja ideat kirjoittamiseen

Ojola puhuu podcastin nimen mukaisesti kirjoittamisesta. Nosta alla muutamia kirjoittamistekniikkaan liittyviä ajatuksia.   

Ojola korostaa, että kirjoittaminen on työtä. Jos haluaa kirjoittaa hyvää tekstiä, niin pitää keskittyä yhteen kerrallaan eli ei voi olla montaa rautaa tulessa yhtä aikaa. Hyvän tekstin kirjoittaminen vaatii aikaa: tekstiä pitää kirjoittaa uusiksi, siitä pitää saada palautetta ja jälleen kirjoittaa tekstiä uudelleen. Näin Ojola kuvaa omaa chatfiktion kirjoitusprosessia: Ensin heillä on työparin kanssa ideointipalaveri. Palaverin jälkeen toinen kirjoittaa ja toinen antaa tästä palautetta. Lisäksi Ojola tähdentää, että usein kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että joutuu kieltäytymään jostain muusta hommasta ja priorisoimaan tekstin tuottamista. 

Lavarunouden osalta Ojolan kirjoitustapa on tehdä aluksi tekstiä muistiinpanojen tyyliin. Hän kirjaa ylös yksittäisiä sanoja, riimipareja tai pidempiä tekstejä (säkeitä). Kun tekstiä on muistiinpanoissa riittävästi, hän istuu alas muokkaamaan tekstimassaa. 

Kirjoittamisen jumeihin ratkaisuna Ojolalla oli liike. Hän itse kävelee tai tanssii. Usein liikkeen rytmi avaa jumin. Toisinaan siihen auttaa myös riittävän kevyiden tekstien lukeminen. 

Ensimmäinen versio tekstistä kannattaa kirjoittaa kritiikittä. Jos jo tässä vaiheessa on kovin kriittinen omaa tekstiä tai aihetta kohtaan, kirjoittaminen jää kokonaan. Vasta ekan version kirjoittamisen jälkeen voi pohtia sitä, että mitä tästä ei halua julkaista. Onko joku aihe liian läheinen itselle tai läheiselle?  

Chatfiktion kirjoittaminen on teknisesti ennen kaikkea dialogin kirjoittamista. Kuitenkin Ojola havainnollistaa kirjoittamisprosessiaan niin, että ensin mietitään tarinan henkilöhahmot. Keitä henkilöt ovat? Millaisia he ovat? Chatfiktion näkökulmasta: mitä hymiöitä he käyttävät? Miten he tsättäävät? Kun henkilöhahmot on riittävästi mietitty, niin sitten tarina tai viestit syntyvät ”itsestään”. Tätä tekstin itsestään syntymistä kuvasi myös Mero oman kirjoittamisen osalta (linkki tekstiin). 

Ojola kuvaa podcastissa myös tunteitaan, kun odotti palautetta tarinan julkaisun jälkeen. Häntä jännitti: Miten yleisö reagoi tarinaan? Onko tarina nolo? Tämä taitaa olla todella yleinen tunne kirjoittajalla julkaisun jälkeen. Miten lukija reagoi tarinaan? Tätä tunnetta käsittelivät myös Rönkä ja Tamminen kirjassaan Silloin tällöin onnellinen (linkki tekstiin). 

Lähde 

Mykkänen, E. 2018. Kirjoittamisesta: Jakso 9 – Veera Ojola ja chat-fiktio (podcast). Nuori Voima. Saatavilla: https://soundcloud.com/jaksofi/kirjoittamisesta-jakso-2-kausi-2-veera-ojola-ja-chatfiction?in=jaksofi/sets/kirjoittamisesta

Noloa kirjoittaa viihderomaani?

Tenttiaineiston toinen opinnäytetyö on Niina Meron kirjallisuuden pro gradu otsikolla Kuinka viihderomanssi kirjoitetaan? Suuntaviivoja romanttisen viihdekirjallisuuden kentälle. Voiko jokaista tentittävää tekstiä kutsua mielenkiintoiseksi? No, mielestäni tämäkin oli mielenkiintoinen. Mero kirjoittaa itse viihderomaaneja ja tutkii opinnäytetyössään viihderomaanien kirjoittamisen erityispiirteitä. Valitsin tietoisesti tälle postauksessa otsikon, joka viittaa tämän genren nolouteen, koska myös Mero puhuu tästä. 

Tekoälyn tekemä kuva viihderomaanin kannesta, jossa
unelmoidaan siitä oikeasta

Kirjoittamisen ja lukemisen noloudesta

Pohdin tämän tekstin lukemisen aikana paljon noloutta suhteessa kirjoittamiseen ja lukemiseen. Miksi tiettyjä kirjoja on noloa lukea? Miksi on noloa, jos kirjoittaa viihderomaaneja? Miksi joitakin genrejä pidetään parempia kuin toisia? Itse latasin äänikirjasovellukseeni tämän tekstin innoittamana ensimmäisen kioskikirjani. (Olen nyt lukenut sitä pari iltaa ja musta se on ihan ok.)

Lisäksi mietin, miksi ylipäätänsä pitäisi arvostella toisten lukemista? Tai saatikka toisen kirjoittamista?Tämän ajatuksen kautta tuli mieleeni yksi somepostaus henkilöltä, joka työnsä puolesta nostaa somessa esille lasten kirjallisuutta. Hän kertoo saavansa säännöllisesti palautetta, että hänen pitäisi lukea ja postata enemmän klassikkokirjallisuudesta. 

Itse ajattelen, että lukeminen on tärkeää eikä sillä ole väliä, mitä lukee. Tenttiaineiston podcastissa Erkka Mykkänen kysyy Veera Ojolalta, viekö chat-fiktio lukijoita perinteiseltä kirjallisuudelta. Ojola näkee asian toisinpäin. Koska chat-fiktion muoto (eli chat-keskustelu) on monelle nuorelle tuttu, se voisi houkutella nuoria myös muut kirjallisuuden pariin. 

Mietin myös, että liittyykö nolouden tunne siihen, että viihderomaanit ovat naisten kirjoittamia naisille. Tähän Mero itsekin ottaa kantaa työn lopussa (ss. 55-56):   

"Mies-dekkaristeilta harvemmin kysytään, koska he aikovat lopettaa viihteen kirjoittamisen ja siirtyä jonkin kunniallisen, korkeakirjallisemman lajityypin pariin."

 

Kirjoittamisprosessista

Erityisesti pidin työn kohdista, jossa Mero avasi omaan kirjoittamisprosessia. Hän kertoi esimerkiksi siitä, miten kirjailijat ”varastavat” työskentelytapoja toisiltaan. Meron oma kirjoittaminen on "munakellokirjoittamista". Käytän myös itse pomodoro-tekniikkaa: Minun on helppoa keksittyä noin 30 minuutiksi tiukasti kirjoittamiseen ja sen jälkeen palkintona on lyhyt jaloittelu (esim. teen keittäminen). 

Mero korostaa tekstissä, että kirjoittaminen on työ. Aikaansaava kirjoittaja kirjoittaa myös silloin kuin ei huvita (koska viihderomaaneilla on deadline). Kirjoittaja ei voi odottaa vain luovuuden puuskaa. Tästä on kirjoitettu myös akateemisen kirjoittamisen yhteydessä. Jossain määrin myös meillä on esillä näkemys, että akateeminen tekstikin syntyy silloin, kun on inspiraatio kirjoittamiseen. Itse en usko tähän: Koen, että on parempi kirjoittaa säännöllisesti vaikka vartti joka päivä, kuin jäädä odottamaan täydellisiä kirjoitusolosuhteita. 

Kiintoisaa Meron tekstissä oli, vaikka hänen kirjoittamisensa lähtee liikkeelle yhden lauseen mittaisesta tarinan tiivistyksestä, hän ei kirjoita tarinaa kronologisesti tai kirjoittamisen alussa koko tarina ei ole valmiina hänen päässään. Mero kuvaa tätä hienosti (ss. 46): 

”Kirjoittamisvaiheessa, kun teksti tulee kauttani paperille, rakastan sitä arvaamattomuutta ja uuden löytämistä, kun teksti yllättää ja kirjoittaa itsestään auki jotain sellaista, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Se on jännää, ja se on syy, miksi kirjoitan.”

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tällaisen kuvauksen kirjoittamisprosessista. En ole itse tätä kokenut (koska en ole kirjoittanut tarinaa), niin minun on vaikeaa tähän uskoa. Toisaalta tämä kuulostasi todella kivalta kokemuksesta. Pitäisikö siis vaan ruveta kirjoittamaan ja katsomaan, mitä paperille tulee? 

Meron tekstissä korostuu, että tekstilajin vaatimukset pitää ymmärtää ja niitä pitää noudattaa. Hänen esimerkkinä on viihderomaanin tarkat rajat (niin sanamäärässä kuin tarinan rakenteessa). Mitä olen tekstilajeista oppinut, niin tämä pätee myös muissakin. Akateemisessa kirjoittamisessa on varsin tiukat konventiot, mitä pitää noudattaa: Jos lehti antaa sanamääräksi 10000 sanaa, niin todennäköisesti 15000 sanan teksti tulee takaisin hylsynä ja pyyntönä tiivistää. 

Lähde: 

Mero, N. 2017. Kuinka viihderomanssi kirjoitetaan. Suuntaviivoja romanttisen viihdekirjallisuuden kentälle. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto. Saatavilla https://jyu.finna.fi/Record/jyx.123456789_55581?sid=3815829845