Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Onko minulla tosiaan ollut kahden kuukauden tauko bloggaamisessa? Kurssit ovat sujuneet hyvin. Kirjoittelen niistä myöhemmin lisää. Kirjoja ja muita tekstejä on tullut luettua, mutta tänne asti en ole ajatuksiani saanut. Kirjoittelen kurssikirjallisuudesta myös myöhemmin lisää. 

Kuuntelin jo hetki sitten Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön Kynä: Kaikki tärkeä kirjoittamisesta -kirjan. Sitten lainasin kirjan kirjastosta, että voin rauhassa kirjoittaa tänne ajatuksiani kirjasta. No, nyt kirjasta on varaus, niin pitääkin nopsaan kirjoittaa jotain tänne. Suosittelen tätä kirjaa, jos kaipaat uusia näkökulmia kirjoittamiseen. Kirja on hieman samatyyppinen kuin Haanpään ja Rannelan kirja Miksi en kirjoittaisi? (Lue tekstini tästä kirjasta täältä.)

Pidin kirjan henkilökohtaisuudesta. Kumpikin kirjoittaja kertoo paljon omasta kirjoittamisestaan, mikä inspiroi heitä, miten he kirjoittavat, mitä "virheitä" he ovat kirjoittaessaan tehneet. Ehkä juuri tämä henkilökohtaisuus teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirja ei ensisijaisesti tuntunut kirjoittamisoppaalta, vaikka kirjassa oli paljon myös konkreettisia vinkkejä prosessin eri vaiheisiin. 

Olen lukenut Satu Rämöltä monta kirjaa. Innostuin hänen Islanti-kuvauksistaan, ahmin hänen dekkarinsa ja nyt tartuin tähän kirjaan siitä syytä, että sen on kirjoittanut Satu Rämö enkä pettynyt. 

Kirjan rakenne

Kirja on jaettu kahteentoista lukuun, joissa käydään kirjoittamisen eri vaihteita läpi. Esimerkiksi omat luvut ovat taustatyölle, aloittamiselle, omalle äänelle ja palautteelle. Jokaisessa luvussa on myös kirjoittajavieras, joka kertoo kirjoittamisesta omasta näkökulmastaan. Vieraita ovat muun muassa Mikko "Pyhimys" Kuoppala, Kjell Westö, Juha Itkonen, Riku Rantala ja Tommi Kinnunen. 

Kirjan esipuheen mukaan kirja on kirjoitettu kaikille kirjoittajille. Tätä näkökulmaa tukee kirjan kirjoittajavierailijoiden valinta, kaikki heistä eivät todellakaan ole henkilöitä, joita itse pidän "perinteisinä" kirjoittajina. Ainut kirjoittajaryhmä, joka kirjasta puuttuu, on akateemiset kirjoittajat. Olen itse akateeminen kirjoittaja, mutta silti pidin kirjasta. Jäinkin kirjan jälkeen pohtimaan, miksi akateemisille kirjoittajille ei kirjoiteta yhtä vetävää kirjaa kirjoittamisesta.  

Nostot kirjasta

Valitsin kirjasta kolme näkökulmaa (inspiraatio, lukija sekä blokki), joita pohdin alla.  

Inspiraatio: Itsestään selvästi kirjoittaja tarvitsee inspiraation eli idean, mistä kirjoittaa. Kirjassa listataan monia keinoja löytää, pidin itse näistä kolmesta: 

1. Altistu uudelle. Riippuen toki elämäntavasta, mutta usein arki on harmaata rutiinia. Jos kaikki sujuu aina samalla tavalla, uusia ideoita ei välttämättä synny. Tähän Haimelin ehdottaa: "Tee jotain sellaista, mitä et yleensä tee..." Tämä on mielestäni todella hyvä idea ja tämä linkittyy myös taiteilijatreffien ideaan (josta kirjoitin täällä). Minulla Museokortin hankkiminen on auttanut toimimaan juuri näin. Olen käynyt museoissa, joihin en ehkä tavallisesti menisi tai mennyt vain katsomaan yhden näyttelyn. Eilen kävin kirjastossa ja siellä oli nostettu esille "Murhia Euroopan ulkopuolelta". Nappasin mukaan Sujata Masseyn Murha Bombayssa. Kovin usein tartun vaan tuttuihin kirjailijoihin ja usein vain skandidekkareihin. 
2. Lue. Tätä moni kirjoittaja korostaa neuvona kirjoittamiseen. Tästä on ollut paljon puhetta myös kirjoittamisen opinnoissani. Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa -kurssilla oma esittely piti kirjoittaa näkökulmasta, millaisia tekstejä luet ja kirjoitat. Aihetta sivuttiin myös Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -kurssilla. On tärkeää, että kirjoittaja tuntee tradition, jonka mukaisesti kirjoittaa. Koen, että usein opin kirjoista uusia näkökulmia. Pidän erityisesti kirjoista, jotka sekoittavat faktaa ja fiktiota. 
3. Liiku. Kolmas inspiraation lähde Haimelinin mukaan on liikkuminen. "Hengästy, hikoile ja anna endorfiinien tehdä työnsä" hän kirjoittaa. Haimelin tarjoaa liikkumista myös kirjoittamisen blokkiin. Tämän olen havainnut myös itselleni toimivaksi tavaksi: Usein lenkin aikana kirjoittamisongelma ratkeaa tai ainakin olen saanut uusia ideoita.  

Lukija: Pidin lukijan näkökulmaa kirjoittamisen kirjassa osittain yllättävänä mutta samalla myös äärimmäisen tärkeänä. Voiko olla tekstiä, jota ei kirjoita lukijalle? No, ehkä henkilökohtaiset päiväkirjat ovat pääsääntöisesti tekstejä, joita kirjoittaja kirjoittaa vain itselleen, mutta eikö kaikki muu pääsääntöisesti kirjoiteta lukijalle? Sähköposti? Kaihan joku edes joku lukee kirjoittamani sähköpostin? Someviestit? Odotan vähintäänkin tykkäyksiä niihin, mieluiten myös muutamaa kommenttia. 

Haimelin aloittaa tämän luvun tarinalla kaveristaan, jota kauhistuttaa ajatus, että joku lukisi hänen kirjoittamansa tekstin. Lisäksi Haimelin nostaa tekstissään esille sen, että lukija pitää tuntea. Hän kertoo omasta kokemuksestaan, kun kirjoitti yrityksen intraan mielestään hyvän tekstin, mutta siihen ei tullut reaktioita ollenkaan samaan tahtiin kuin yleensä intrajuttuihin tuli. Tilannetta analysoidessaan hän ymmärsi, että intraan oli ollut aiemmin tehty henkilökohtaisia juttuja ja Haimelinin ja hänen kollegansa kirjoittama juttu oli enemmän asiateksti. On siis tärkeää tunnistaa, että minkälaista tekstiä lukija odottaa. 

Kirjoittamisen kursseilla on myös puhuttu siitä, että lukijan tulkinta tekstistä voi olla hyvin erilainen, kuin sinulla tekstiä kirjoittaessa oli. Tämäkin on ihan ok. On ollut jännittävää jakaa omia tekstejä opiskelukollegoille ja saada heiltä kommentteja, miten he tekstini ymmärtävät. Näin oli varsinkin kirjoittamani runon kohdalla. Miten runo tulkitaan? Saako tästä saman(kaltaisen) kuvan, kuin mitä itse ajattelin runoa kirjoittaessani? Ja toisaalta haittaako se, jos tulkinta on eri?

Blokki: Kirjoittamiseen liittyy joskus (tai usein) blokki. Kirjoittaminen ei etene. Tekstiä ei synny, vaikka kuinka olisi pakko kirjoittaa. Haimelin aloittaa tämän luvun näin:

Kirjoittamisella on kaksi ääripäätä: blokki ja flow. Blokilla tarkoitan sitä inhottavaa, loputtomalta tuntuvaa suota, joka kastelee kengät, tekee etenemisestä rakasta ja saa katumaan syvästi, että päätti edes yrittää. Flow sen sijaa on ihana, myötätuulen siivittämä alamäki, jolloin vauhti kiihtyy, hiukset hulmuavat ja kilometrejä kertyy. (Haimelin (2020, 215) Blokki ja flow)

Blokki voi Haimelinin mukaan liittyä aloittamiseen - kirjoittaja tuijottaa tyhjää paperia tai tyhjää tiedostoa ja siinä vilkkuvaa kursoria, mutta sanoja ei synny eikä kursori liiku rivillä. Blokki toisaalta voi olla myös sitä, että tekstiä syntyy, mutta teksti ei täytä laatuvaatimuksia. Haimelin listaa asioita, joilla voi selättää blokin:

• Esimerkiksi lue ääneen. Usein ääneen lukemalla tajuaa paremmin tekstistä kohdat, jotka eivät vaan toimi. 
• Kehitä deadline. Tämä toimii ainakin minulla. Kun on pakko kirjoittaa, niin tekstiä syntyy. Tämäkin teksti syntyi siitä pakosta, että lainaamani kirja pitää palauttaa kirjastoon. Itselläni ulkoiset määräajat toimivat paremmin kuin sisäiset, itseni asettamat.
• Luetuta muilla. Tässäkin kirjassa puhutaan siitä, että on tärkeää, että kirjoittajalla on luottotyypit, joilta saa palautetta omiin teksteihinsä. Palautteen antaja pitää valita oikein: Palautteen pitää olla kannustavaa, mutta myös sellaista, joka oikeasti kehittää tekstiä eteenpäin. 
• Vaihda lajia. Jos suinkin mahdollista, kirjoita jotain ihan muuta. Melko usein kirjoitan useampaa tekstiä samaan aikaan: Jos yksi teksti tökkii, toinen usein etenee.   
• Kirjoita kimpassa. Olenko kertonut, että olen ihastunut kirjoitusretriitteihin? Ryhmäpaine saa pysymään kirjoittamisessa (myös ne iltapäivän vaikeat tunnit) eikä niin helposti rupea lukemaan ja kirjoittamaan sähköposteja.  
• Hengästy. Jos oikeasti kirjoittaminen ei suju, niin kannattaa Haimelinin mukaan harrastaa liikuntaa. Hänen mukaansa "fyysinen tekeminen auttaa henkisiin jumeihin". 

Kirjan tiedot:

Mirjami Haimelin & Satu Rämö. 2020. Kynä: Kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma-kustannus. Jyväskylä. 

Vuoden 2020 painos tosin näyttäisi olevan loppuunmyyty. Kirjan toinen painos ilmestyy syksyllä 2024. Linkki kustantajan sivulle. 

Erilaiset julkaisemisen alustat

Murtumia teeman kolmantena tekstinä kuuntelin Erkka Mykkäsen Nuoren Voiman Kirjoittamisesta-podcastjakson, jossa Veera Ojola puhuu chatfiktion kirjoittamisesta. Olipa kiva, että tenttimateriaaliin oli valittu myös podcast. Mun omissa perusopinnoissa puudutti, että aina oli vain tenttiKIRJOJA tai oikeastaan prujuja (sekalainen setti kopioituja monisteita). Kuuntelin tämän podcastin ekan kerran liikenteessä, kirjastokäynnin lomassa ja kaupassa. Tajusin, että muistiinpanojahan en voi tässä tehdä. Yritin hyvissä kohdissa muistuttaa itseäni, että tässä on nyt tärkeä kohta. Toisen kerran kuuntelin tämän ihan pöydän ääressä muistiinpanoja tehden. 

Tekoälyn näkemys podcastin kuuntelusta kauppareissulla.

Erilaiset julkaisemisen alustat

Podcastissa minulle uusia julkaisemisen alustoja ovat chatfiktio ja lavarunous. Chatfiktio on chat-alustalla tapahtuvaa draamaa (=fiktiota somessa). Tarina etenee chat-keskusteluina. Tekstissä voi myös hyödyntää hymiöitä ja valokuvia. Veera Ojolan Demille tekemä "Pientä säätöä" julkaistiin Instassa, mutta se on edelleen saatavissa Youtubessa. Lavarunous taas tarkoittaa lavalla esitettävää runoutta, jota tukee myös musiikki. Lavarunoja esitetään yleensä livenä, mutta Ojolan lavarunoja löytyy myös Soundcould-palvelusta. Lavarunoja ei ole (välttämättä) tarkoituksena julkaista kirjoitetussa muodossa.  

Tämä podcast (samoin kuin teksti Runopaikka-metodista - linkki tekstiin) avasi uuden näkemyksen kirjoittamiseen. Fiktiota voi kirjoittaa monelle eri alustalle eikä tosiaan kirja ole ainut alusta. Alustasta riippumatta tarinan kirjoittaminen on kirjoittamista. 

Ajatukset ja ideat kirjoittamiseen

Ojola puhuu podcastin nimen mukaisesti kirjoittamisesta. Nosta alla muutamia kirjoittamistekniikkaan liittyviä ajatuksia.   

Ojola korostaa, että kirjoittaminen on työtä. Jos haluaa kirjoittaa hyvää tekstiä, niin pitää keskittyä yhteen kerrallaan eli ei voi olla montaa rautaa tulessa yhtä aikaa. Hyvän tekstin kirjoittaminen vaatii aikaa: tekstiä pitää kirjoittaa uusiksi, siitä pitää saada palautetta ja jälleen kirjoittaa tekstiä uudelleen. Näin Ojola kuvaa omaa chatfiktion kirjoitusprosessia: Ensin heillä on työparin kanssa ideointipalaveri. Palaverin jälkeen toinen kirjoittaa ja toinen antaa tästä palautetta. Lisäksi Ojola tähdentää, että usein kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että joutuu kieltäytymään jostain muusta hommasta ja priorisoimaan tekstin tuottamista. 

Lavarunouden osalta Ojolan kirjoitustapa on tehdä aluksi tekstiä muistiinpanojen tyyliin. Hän kirjaa ylös yksittäisiä sanoja, riimipareja tai pidempiä tekstejä (säkeitä). Kun tekstiä on muistiinpanoissa riittävästi, hän istuu alas muokkaamaan tekstimassaa. 

Kirjoittamisen jumeihin ratkaisuna Ojolalla oli liike. Hän itse kävelee tai tanssii. Usein liikkeen rytmi avaa jumin. Toisinaan siihen auttaa myös riittävän kevyiden tekstien lukeminen. 

Ensimmäinen versio tekstistä kannattaa kirjoittaa kritiikittä. Jos jo tässä vaiheessa on kovin kriittinen omaa tekstiä tai aihetta kohtaan, kirjoittaminen jää kokonaan. Vasta ekan version kirjoittamisen jälkeen voi pohtia sitä, että mitä tästä ei halua julkaista. Onko joku aihe liian läheinen itselle tai läheiselle?  

Chatfiktion kirjoittaminen on teknisesti ennen kaikkea dialogin kirjoittamista. Kuitenkin Ojola havainnollistaa kirjoittamisprosessiaan niin, että ensin mietitään tarinan henkilöhahmot. Keitä henkilöt ovat? Millaisia he ovat? Chatfiktion näkökulmasta: mitä hymiöitä he käyttävät? Miten he tsättäävät? Kun henkilöhahmot on riittävästi mietitty, niin sitten tarina tai viestit syntyvät ”itsestään”. Tätä tekstin itsestään syntymistä kuvasi myös Mero oman kirjoittamisen osalta (linkki tekstiin). 

Ojola kuvaa podcastissa myös tunteitaan, kun odotti palautetta tarinan julkaisun jälkeen. Häntä jännitti: Miten yleisö reagoi tarinaan? Onko tarina nolo? Tämä taitaa olla todella yleinen tunne kirjoittajalla julkaisun jälkeen. Miten lukija reagoi tarinaan? Tätä tunnetta käsittelivät myös Rönkä ja Tamminen kirjassaan Silloin tällöin onnellinen (linkki tekstiin). 

Lähde 

Mykkänen, E. 2018. Kirjoittamisesta: Jakso 9 – Veera Ojola ja chat-fiktio (podcast). Nuori Voima. Saatavilla: https://soundcloud.com/jaksofi/kirjoittamisesta-jakso-2-kausi-2-veera-ojola-ja-chatfiction?in=jaksofi/sets/kirjoittamisesta

Noloa kirjoittaa viihderomaani?

Tenttiaineiston toinen opinnäytetyö on Niina Meron kirjallisuuden pro gradu otsikolla Kuinka viihderomanssi kirjoitetaan? Suuntaviivoja romanttisen viihdekirjallisuuden kentälle. Voiko jokaista tentittävää tekstiä kutsua mielenkiintoiseksi? No, mielestäni tämäkin oli mielenkiintoinen. Mero kirjoittaa itse viihderomaaneja ja tutkii opinnäytetyössään viihderomaanien kirjoittamisen erityispiirteitä. Valitsin tietoisesti tälle postauksessa otsikon, joka viittaa tämän genren nolouteen, koska myös Mero puhuu tästä. 

Tekoälyn tekemä kuva viihderomaanin kannesta, jossa
unelmoidaan siitä oikeasta

Kirjoittamisen ja lukemisen noloudesta

Pohdin tämän tekstin lukemisen aikana paljon noloutta suhteessa kirjoittamiseen ja lukemiseen. Miksi tiettyjä kirjoja on noloa lukea? Miksi on noloa, jos kirjoittaa viihderomaaneja? Miksi joitakin genrejä pidetään parempia kuin toisia? Itse latasin äänikirjasovellukseeni tämän tekstin innoittamana ensimmäisen kioskikirjani. (Olen nyt lukenut sitä pari iltaa ja musta se on ihan ok.)

Lisäksi mietin, miksi ylipäätänsä pitäisi arvostella toisten lukemista? Tai saatikka toisen kirjoittamista?Tämän ajatuksen kautta tuli mieleeni yksi somepostaus henkilöltä, joka työnsä puolesta nostaa somessa esille lasten kirjallisuutta. Hän kertoo saavansa säännöllisesti palautetta, että hänen pitäisi lukea ja postata enemmän klassikkokirjallisuudesta. 

Itse ajattelen, että lukeminen on tärkeää eikä sillä ole väliä, mitä lukee. Tenttiaineiston podcastissa Erkka Mykkänen kysyy Veera Ojolalta, viekö chat-fiktio lukijoita perinteiseltä kirjallisuudelta. Ojola näkee asian toisinpäin. Koska chat-fiktion muoto (eli chat-keskustelu) on monelle nuorelle tuttu, se voisi houkutella nuoria myös muut kirjallisuuden pariin. 

Mietin myös, että liittyykö nolouden tunne siihen, että viihderomaanit ovat naisten kirjoittamia naisille. Tähän Mero itsekin ottaa kantaa työn lopussa (ss. 55-56):   

"Mies-dekkaristeilta harvemmin kysytään, koska he aikovat lopettaa viihteen kirjoittamisen ja siirtyä jonkin kunniallisen, korkeakirjallisemman lajityypin pariin."

 

Kirjoittamisprosessista

Erityisesti pidin työn kohdista, jossa Mero avasi omaan kirjoittamisprosessia. Hän kertoi esimerkiksi siitä, miten kirjailijat ”varastavat” työskentelytapoja toisiltaan. Meron oma kirjoittaminen on "munakellokirjoittamista". Käytän myös itse pomodoro-tekniikkaa: Minun on helppoa keksittyä noin 30 minuutiksi tiukasti kirjoittamiseen ja sen jälkeen palkintona on lyhyt jaloittelu (esim. teen keittäminen). 

Mero korostaa tekstissä, että kirjoittaminen on työ. Aikaansaava kirjoittaja kirjoittaa myös silloin kuin ei huvita (koska viihderomaaneilla on deadline). Kirjoittaja ei voi odottaa vain luovuuden puuskaa. Tästä on kirjoitettu myös akateemisen kirjoittamisen yhteydessä. Jossain määrin myös meillä on esillä näkemys, että akateeminen tekstikin syntyy silloin, kun on inspiraatio kirjoittamiseen. Itse en usko tähän: Koen, että on parempi kirjoittaa säännöllisesti vaikka vartti joka päivä, kuin jäädä odottamaan täydellisiä kirjoitusolosuhteita. 

Kiintoisaa Meron tekstissä oli, vaikka hänen kirjoittamisensa lähtee liikkeelle yhden lauseen mittaisesta tarinan tiivistyksestä, hän ei kirjoita tarinaa kronologisesti tai kirjoittamisen alussa koko tarina ei ole valmiina hänen päässään. Mero kuvaa tätä hienosti (ss. 46): 

”Kirjoittamisvaiheessa, kun teksti tulee kauttani paperille, rakastan sitä arvaamattomuutta ja uuden löytämistä, kun teksti yllättää ja kirjoittaa itsestään auki jotain sellaista, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Se on jännää, ja se on syy, miksi kirjoitan.”

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tällaisen kuvauksen kirjoittamisprosessista. En ole itse tätä kokenut (koska en ole kirjoittanut tarinaa), niin minun on vaikeaa tähän uskoa. Toisaalta tämä kuulostasi todella kivalta kokemuksesta. Pitäisikö siis vaan ruveta kirjoittamaan ja katsomaan, mitä paperille tulee? 

Meron tekstissä korostuu, että tekstilajin vaatimukset pitää ymmärtää ja niitä pitää noudattaa. Hänen esimerkkinä on viihderomaanin tarkat rajat (niin sanamäärässä kuin tarinan rakenteessa). Mitä olen tekstilajeista oppinut, niin tämä pätee myös muissakin. Akateemisessa kirjoittamisessa on varsin tiukat konventiot, mitä pitää noudattaa: Jos lehti antaa sanamääräksi 10000 sanaa, niin todennäköisesti 15000 sanan teksti tulee takaisin hylsynä ja pyyntönä tiivistää. 

Lähde: 

Mero, N. 2017. Kuinka viihderomanssi kirjoitetaan. Suuntaviivoja romanttisen viihdekirjallisuuden kentälle. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto. Saatavilla https://jyu.finna.fi/Record/jyx.123456789_55581?sid=3815829845 

Anna positiivista palautetta!

Eilen alkoi toinen kirjoittamisen kurssi, jonka aihepiirinä on kirjoittamisen tieteelliset ja taiteelliset lähtökohdat. Kurssi koostuu verkkokeskusteluista, tekstikokeiluista, kirjallisuudesta, esseestä ja oppimispäiväkirjasta. Ensimmäisenä tehtävänä on verkkokeskustelu palautteesta. Siksi pohdinkin tässä postauksessa, millainen on hyvä palaute?

Tekoälyn näkemys rakentavasta palautekeskustelusta

Anna hyvän kiertää -teksti

Kurssitehtävään oli liitetty kaksi blogitekstiä palautteesta. Sanna Kivikoski oli nimennyt oman tekstinsä Anna hyvän kiertää. Onpa osuvasti nimetty: Palautteen todellakin pitäisi olla jotain hyvää, mitä auttaa eteenpäin:

”Palaute ei ole yhtä kuin kritiikki, sillä palaute ei arvioi eikä arvota. Yliopisto-opettaja ja tietokirjailija Kimmo Svinhufvudin mukaan palaute on erottamaton osa kirjoitusprosessia, ja sen tehtävänä on auttaa kirjoittajaa suunnistamaan luovassa työssään, toimia merikarttana ja polttoaineena.” (Sanna Kivikoski 2017)

Nostin tämän lainauksen Sanna Kivikosken tekstistä, koska tässä on mielestäni todella hyvin kuvattu palautteen tarkoitus. Palaute on osa kirjoitusprosessia: Tekstiä ei kirjoiteta yhdellä istumalla valmiiksi, vaan kirjoittaminen on todellakin prosessi, joka koostuu kirjoittamisesta, palautteesta ja uudelleenkirjoittamisesta. Tässä on ihanasti sanottu, että palaute on kirjoittamisen merikartta ja polttoaine. Toivon itse saavani juurikin tällaista palautetta kirjoittamiseen ja toivon myös, että osaisin antaa tällaista palautetta toiselle. 

Sanna Kivikoski päättää bloginsa:

”Hyvä palaute ruokkii siis sekä palautteen antajan että vastaanottajan luovuutta. Palauteprosessi onkin parhaimmillaan myönteinen kehä, jossa hyvä kiertää ja kasvaa. Siksi hyvä palaute on myös hyvää ihmisyyttä; toisen kokemusmaailman empaattista kuuntelemista ja kunnioittamista. Siinäpä jäänmurtaja nykypäivän keskustelukulttuuriin. ”

Omat kokemukset

Olisi paljon helpompi kirjoittaa aiheesta huono palaute. Tutkijan työssä palautteenanto ja palautteen saaminen kuuluu "työnkuvaan". Käsikirjoituksista annetaan palautetta. Tutkijan oletetaan myös kirjoittavan palautetta toisten tutkijoiden käsikirjoituksista. Tehtävänhaussa kirjoitetaan lausuntoja hakijan osaamisesta. 

Erityisesti käsikirjoituspalautteet ovat ”perinteisesti” olleet tylyttäviä. Toki tämän palautteen tarkoituksena on toimia myös portinvartijoina: Huonosti toteutettuja tai raportoituja tutkimuksia ei pitäisi julkaista, mutta palautteen voi antaa monella tavalla. Tutkimus tyypillisesti julkaistaan vertaisarvioituina julkaisuna. Vertaisarviointi tarkoittaa tässä sitä, että vertainen (eli toinen tutkija) lukee tekstisi ja antaa siitä palautteen. Lehden tai kirjan päätoimittaja sitten päättää, että antaako hän kirjoittajalle mahdollisuuden korjata tekstiä. Jos mahdollisuus korjaamiseen annetaan, niin silloin työtä pitää korjata saadun palautteen perusteella. Tutkija Jenni Räikkönen avaa vertaisarviointiprosessia blogissaan ensin käsikirjoituksen kirjoittajan näkökulmasta (linkki tekstiin) ja seuraavaksi palautteen kirjoittajan näkökulmasta (linkki tekstiin). 

Olen saanut paljon huonosti kirjoitettua palautetta, jossa haukutaan eri kohtia tekstistä (aihetta, lähestymistapaa, käytettyä menetelmää tai tehtyä johtopäätöksiä), mutta en kuitenkaan anneta esimerkkejä konkreettisesta muokkaamisesta. Toinen tehtävään linkitetty teksti oli Ulla Peltosen "Nippu" ja lupa tappaa. Samaistuin Ulla Peltosen tekstiin Killeri-palautteesta. 

Hyvä palaute on siis sellaista, joka selvästi listaa tekstin puutteet, mutta myös antaa ideoita korjaamisesta. Miksi teksti on huono? Millä tavalla muokattuna se olisi vähemmän huono?

Yleensä kaikissa teksteissä on jotain hyvää. Tätä sivuaa myös Ulla Peltonen blogissaan. Hän oli saanut yhteen tekstiin ammattilaiselta palautteen, jonka perusteella voisi tehdä tulkinnan, että tekstissä ei ollut mitään hyvää. Hyvä palaute myös mainitsee, mitkä kohdat ovat hyviä. Tämä on asia, johon itse olen kiinnittänyt huomiota antamassani ohjauspalautteessa. Yhdessä koulutuksessa oli tästä puhetta, että yleensähän  opettaja merkkaa opiskelijan käsikirjoituksesta puutteet: Tästä puuttuu lähde, tätä lausetta en tajua, tässä kohtaa hyppäät yllättäen ihan toiseen aiheeseen. Näin opiskelijalle voi helposti tulla kuva, että työssäni on vain puutteita. Vaikka todellisuudessa suurin osa tekstistä olisi sellaista, mihin ei ole laitettu mitään kommentteja eli teksti on hyvää. Tästä oppineena yritän aina löytää jokaisesta työstä ja versiosta jotain hyvää. On se sitten työn rakenne, hienosti aiempaa kirjallisuutta tai omia tuloksia tiivistävä kuvio tai taulukko. Myös näistä pitää palautteessa mainita. 

Olen huomannut, että viime vuosina akateemisessa maailmassa tai ainakin osassa sitä on ruvettu puhumaan ystävällisestä vertaisarvioista (friendly peer review). Onko tässä tietoinen sanavalinta, että varsinainen vertaisarviointi on epäystävällistä? Ystävällisellä vertaisarvioinnilla tarkoitetaan yleensä ennen virallista vertaisarviointia kollegan toimesta tehtävää vertaisarviointia. Tarkoituksena on siis saada tuoreet silmät katsomaan käsikirjoitus läpi ja sitä kautta poistamaan sieltä puutteita, joihin todennäköisesti myös oikeat vertaisarvioijat puuttuvat. 

Lähteet:

Sanna Kivikoski. 2017. Anna hyvän kiertää. Kirjoittajan matkassa -blogi. Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintojen blogi. Saatavilla: http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/2017/02/anna-hyvan-kiertaa.html

Ulla Peltonen. 2016. "Nippu" ja lupa tappaa. Kirjoittajan matkassa -blogi. Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintojen blogi. Saatavilla: http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/2016/03/nippu-ja-lupa-tappaa.html

Murtuva metodin esitys

Yksi tenttiaineiston teema on murtumia. Se koostuu kolmesta aineistosta. Luin niistä ensimmäisenä Juri Joensuun ja Harry Salmenniemen Metodin esitys. Huomaan, että myös murtumia on teemana minulle jotenkin vaikea. Käytän tietoisesti sanaa ”jotenkin”. Ymmärrän tietysti, mitä murtumia tarkoittaa: Jotain hajoaa, menee rikki, menee palasiksi, säröilee. Pohdin sitä, miten tämä liittyy kirjoittamiseen: Mikä murtuu? Menenkö itse rikki? Meneekö tekstini rikki? 

Olen tänä vuonna jonkin verran "leikkinyt" tekoälyllä, koska opettamallani tulevaisuudentutkimuksen kurssilla on teemana tekoäly. Olen tehnyt tai yrittänyt tehdä kuvia tekoälyn avulla. Hyvin usein kuvissa on jotain pielessä. (Tekoälyllä on vielä vaikeuksia esim. kuvata ihmisen sormia, niiden määrää tai asentoa luontevasti.) Pyysin tätä tekstiä varten tekoälyn tekemään kuvan aiheella fiktion kirjoittaja ja murtumia. Tällä kertaa tekoälyn kuvitus ilmentää hyvin ontuvia ajatuksiani murtumista liittyen kirjoittamiseen. 

Tekoälyn luoma kuva kirjottajasta ja murtumista

Tiivistelmä tekstistä

Joensuu ja Salmenniemi esittelevät tekstissä erilaisia tapoja, joilla muuntaa jo julkaistuja tekstejä (tarinoita, runoja,…) uusiksi teksteiksi. Käsittelyssä ovat:

• antonyyminen käännös tarkoittaa vastakohtiin perustuvaa käännöstä, jossa esimerkiksi kaikki sanat käännetään vastakohdikseen;
• määritelmäperustainen kirjoittaminen tarkoittaa, että runossa jokainen sana (pl. konjunktiot ja olla-verbi) vaihdetaan sanakirjan määritelmään;
• S+7 :ssa substantiivit vaihdetaan sanakirjassa 7. seuraavaan sanaan;
• haikusaatiossa uusi runo luodaan jättämällä vain säkeiden loput; 
• khimarassa vaihdetaan alkuperäisen tekstin verbit, substantiivit ja adjektiivit toisten tekstien vastaaviin. Joensuun ja Salmenniemen tekstissä oli esimerkkitekstit novelleista, joissa oli jätetty alkuperäinen tekstin rakenne (kysymyslauseet, vuoropuhelut ja kappalejaot), mutta kerrottu kuitenkin uusi tarina;
• Mathewsin algoritmin mukaisesti ensin alkuperäisen tekstin sanat koodataan (eka rivi A1-4, toka rivi B1-4, kolmas rivi C1-4, neljäs rivi D1-4) ja uusi runo saadaan siirtämällä nämä uuteen järjestykseen (A-rivi pysyy ennallaan, toinen rivi: B2, B3, B4, B1, jne.).

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen:

Ekalla lukukerralla en tajunnut, mistä on kyse. Luin välissä Kristian Blombergin Avoimen runon kauhu – editointi kirjoittajataitona, jossa oli erilaisia tekstin editointiharjoituksia ja viite myös Joensuun ja Salmenniemen tekstiin. Tästä tuli tietynlainen ahaaelämäys ja kuvittelen tajunneeni, mistä on Metodin esitys -tekstissä oli kyse. 

Esitellyt menetelmät voivat toimia luova kirjoittamisen tukena. Tästä itse asiassa myös Joensuu ja Salmenniemi puhuvatkin. Osan menetelmien kohdalla he sanovat suoraan, että menetelmä tuottaa sangen kaavamaista tekstiä, jonka yllättävyys tai oivaltavuus kuluu loppuun varsin nopeasti. Toisaalta taas heidän esittelemillään tavoilla (erityisesti määritelmäperustaisella kirjoittamisella) on mahdollista luoda paljonkin tekstimassaa, jossa voi olla myös hyviä pätkiä hyödynnettäväksi omassa tarinassa. Pitääkin siis tallettaa tämä muistiin luovan kirjoittamisen avuksi ja/tai valkoisen paperin kammon iskiessä. 

Lähteet

Blomberg, K. 2014. Avoimen runon kauhu. Kirjassa: Parkko, T. Runon vapaus. Syventävä opas runouden kirjoittamiseen ja lukemiseen. Avain. ss. 57–95 Linkki kirjan sivulle. 

Joensuu, J. & Salmenniemi, H. 2018. Metodin esitys. Kirjassa: Ikonen, T. (toim.) Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Mahdollisen Kirjallisuuden Seura. ss. 129–160. Linkki kirjan sivulle. 

Intohimoa vai motivaatiota?

Toinen kehollisuuden teksti on Sjöblomin kirjaluku intohimosta motivaatiotutkimuksen näkökulmasta. Pidin tästäkin tekstistä, vaikka kehollisuuden näkökulma on tässäkin minulle hieman vaikea. Pohdin blogitekstissä motivaatiota kirjoittamiseen. 

Tekstin lähtökohtana on ajatus, että yksilön taidot ovat enemmänkin seurausta pitkäjänteisestä harjoittelusta ja olosuhteista (eikä vain perittyä lahjakkuutta). Näistä harjoittelu linkittyy suoraan motivaatioon. Ajattelen, että näin se on myös kirjoittamisessa. En jaksa uskoa, että kirjoittaminen olisi peritty lahjakkuus vaan taito, jota voi harjoitella ja siinä voi kehittyä. Toisaalta linkitän kirjoittamisen myös myös olosuhteisiin. Olosuhteista – omasta huoneesta – kirjoitti myös Virginia Woolf (linkki tekstiin). Kirjoittaminen on  työtä kuten mikä tahansa muukin ja siksi se tarvitsee myös ”työpaikan”. Kirjoittamisen osalta työpaikka tosin voi sijaita kotona, mutta olen kuullunut, että ammattikirjailijat myös vuokraavat työhuoneita. 

Onko kirjoittaminen minulle intohimo?

Sjöblomin tekstissä tärkein kysymys minulle oli: ”Mikä on sinulle sellaista toimintaa, josta pidät paljon, jonka parissa vietät mielelläsi aikaa, joka on sinulle tärkeää ja jonka koet jollain tavalla olevan osa itseäsi?” Onko kirjoittaminen minulle intohimo? Onko minulla motivaatio sitä kohtaan? Kirjoittaminen on iso osa työtäni: Olen tutkija ja kirjoitan tutkimukseni tulokset tekstinä, mutta minun on vaikeaa ajatella työstäni intohimona. Kuten Sjöblom kirjoittaa, minuakin hieman rajoittaa ajatus, että intohimoa on aiemmin ajateltu lähinnä vain parisuhteisiin liittyvänä asiana. 

Nykyään motivaatiotutkimuksessa keskitytään Sjöblomin mukaan motivaation sisältöön: Mistä syistä koetaan motivaatiota ja millaisia seurauksia motivaatiolla on suoriutumiseen ja hyvinvointiin? Sisäinen motivaatio saa aikaan ulkoista motivaatiota paremman suoritukset ja parempaa hyvinvointia. Motivaatiokokemusta jäsentää flow (virtauskokemus). Flow:lla tarkoitetaan Sjöblomin mukaan tilaa, jossa toimintaa leimaa intensiivinen kiinnostus, keskittyminen ja uppoutuminen (ss. 226). Tähän kokemukseen samaistun. Pääsen usein flow-tilaan, kun kirjoitan tutkimuksestani. Hyödynnän kirjoittamisessa (ja sen tauottamisessa) pomodoro-tekniikkaa: Asetan ajastiminen 25 minuuttiin ja aloitan kirjoittamisen. Usein hätkähdän, kun ajastin päättyy. Toisinaan jatkan kirjoittamista myös tämän jälkeen ja saatan havahtua vasta pitkän ajan päästä, etteikö ajastin jo soi vain huomatakseni, että olen jo sammuttanut sen aikoja sitten. 

Sjöblom (ss. 227) huomauttaa hyvin intohimon ja innostuksen vaaroista:

"Intohimon, innostuksen, stressin ja hyvinvoinnin välillä voidaan havaita kiinnostavia yhteyksiä, jotka ovat merkityksellisiä niin työn kuin vapaa-ajankin kannalta. Tehtävää kohtaan koettu intohimo tai innostus voi vähentää tehtävän kuluttavaa vaikutusta ja tuoda tekijälleen energiaa. Toisaalta tämäkään tekeminen ei voi olla tauotonta. Motivaation laatu on yhteydessä sekä toiminnan laatuun että määrään: harmoninen intohimo mahdollistaa myös tehtävästä irrottautumisen. Ihanteellista hyvinvoinnin ja suoriutumisen kannalta olisikin erilaisten mielekkäiden motivaatiotilojen virta, jossa omalla osaamisalueella toimiminen, itsensä ylittäminen sekä erilaisista tavoitteista vapautettu lepo ja rentoutuminen vuorottelevat sopivissa määrin."

 

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen:

• Akateeminen kirjoittaminen on minulle motivaation lähde. Olen tästä puhunut myös kollegoiden kanssa: Tutkimus ja kirjoittaminen on se, mikä auttaa jaksamaan yliopistoarkea. Hallinnolliset palaverit eivät ole se juttu. En ehkä kuitenkaan uskalla käyttää Suvannon sanaa intohimo kuvaamaan suhdettani (akateemiseen) kirjoittamiseen. Tästä seuraakin se kysymys, että voisiko fiktion tai muu ei-akateeminen kirjoittaminen olla myös motivoivaa? Jopa intohimo? Tällä hetkellä se kyllä tuntuu pelottavalta. 
• Toisaalta myös flow voi mennä yli, kuten Suvanto kirjoittaa. Vaikka kuinka pitäisi kirjoittamisesta ja kirjoittaminen sujuu, niin taukoja pitää pitää ja muutakin pitää tehdä, jotta kroppa ja pää pysyy kunnossa. Kuten Suvanto sanoo, myös positiivinen stressi voi aiheuttaa negatiivisia terveysvaikutuksia.

Lähde:

Sjöblom, K. 2017. Intohimo. Teoksessa Salmela-Aro, K. & Nurmi, J-E. (toim.) Mikä meitä liikuttaa? Motivaatiopsykologian perusteet. Jyväskylä, PS-kustannus. Ss. 222–233.

Lukemalla syntyvät mielikuvat

Olen hieman jumissa tenttiin valmistautumisen kanssa. Olen lukenut melkein kaikki tekstit (kaksi on vielä kesken), mutta niistä kirjoittaminen takkuaa pahasti. Erityisesti teema kehollisuus tuntuu vieraalta. Luin toisena tästä teemasta Kaisa Suvannon artikkelin Inspiring Imagery. Pidin tästä tekstistä, mutta en osaa kunnolla miettiä tätä kehollisuuden näkökulmasta. Pohdin tässä tekstissä kirjallisuuden herättämiä mielikuvia. 

Hyvä teksti herättää mielikuvia

Yksi tärkeä osa mukaansa tempaavaa tekstiä tai tarinaa on, että se herättää kuvia lukijan mieleen. Suvanto aloittaa tekstinsä kuvaamalla tilannetta, että kirjan lukenut henkilö ei välttämättä tykkää leffaversiosta, koska on kuvitellut ihmiset, tilanteet ja paikat erilailla. Olen tästä samaa mieltä. Yksi oma esimerkki tästä on Lee Childin Reacher-sarja, josta olen lukenut monta osaa. Kirjan päähenkilö on armeijasta eronnut mies, joka kulkee ympäri USA:ta ja kohtaa erilaisia vaikeuksia. Kirjan päähenkilö, Jack Reacher, kuvataan kirjassa varsin yksityiskohtaisesti pääpointin ollessa hänen pituutensa, johon viitataan myös hänen nimellään (suomeksi ”reach” tarkoittaa ulottumista ja kurottamista). Kun kuulin, että kirjasarjasta on tehty elokuva, jossa pääosassa on lyhyehkö Tom Cruise, minua nauratti. 

Suvanto perustelee mielen kuvien ja kirjallisuuden kytköstä sillä, että kirjallisuuden tarkoituksena on luoda kuvaa tai kuvia lukijan mieleen. Kirjallisuus laittaakin mielikuvituksen töihin. Tekstissä on hauska huomio, että kuunnelmat ovat jossain kirjallisuuden ja elokuvien välimaastossa, koska kuunnelmissa tekstiä (=puhetta) usein tuetaan ääniefekteillä. Itse rakastan hyviä kuunnelmia. Pitkäaikainen suosikkini on Ylen Knalli ja sateenvarjo. 

Miten kirjoittaa tekstiä, joka herättää mielikuvia?

Suvanto esittelee tekstissään Scarryn ohjeita:

1. Mielikuvien syntymistä edesauttaa, jos tekstissä kuvataan harvinaisia tai läpinäkyviä esineitä, kukkia tai kangasta. Pohdin tätä lukemieni kirjojen perusteella: Onko todella näin? Muistan Taavi Soininvaaran kirjoista, että päähenkilö Arto Ratamolla on kotona ainakin Leninin rintapatsas ja yleensä jokaisessa tarinassa se mainitaan, kun sitä hypistellään tai katsotaan. Luin joulun aikana Alexandra Benedictin Joulun pikajunan arvoituksen. Kirjan tapahtumapaikkana on nimensä mukaisesti juna. Kun kirjassa päähenkilö astui omaan hyttiinsä, näin silmien edessä suomalaisen yöjunan vaunun, jossa on kerrossängyt. Kirjassa kuitenkin seuraavaksi kerrottiin, että hytti oli pieni. Sinne mahtui juuri ja juuri parisänky ja ei muuta. Kuva päässäni vaihtui heti ylipieneksi hotellihuoneeksi. 
2. Osa aisteista on helpompi kuvata kuin toiset. Helppoja on käsiin ja kosketukseen liittyvät. Yllä mainittu Leninin rintapatsas liittyy tähän: Siihen usein kosketaan Soininvaaran kirjoissa. Makuja ja hajuja Suvannon tekstissä pidetään vaikeampina. Tämä on jännä näkökulma. Pohdin tätä jo aiemmin liittyen aisteihin ja muistoihin (linkki tekstiin). Taas esimerkki Soininvaarasta. Hän usein kuvaa ruokaa, jota päähenkilö syö yksin tai yhdessä muiden kanssa. Jos ruoka on sellaista, mitä itsekin syön, pystyn kuvittelemaan ruoan tuoksun ja maun. Hajuja mietin myös Jo Nesbon Kukkulan kuninkaan kohdalla, kun päähenkilö piiloutui ulkohuussiin. Jonkin verran haisevissa huusseissa asioineena pystyin hyvin eläytymään hajumaailmaan. 

Ahaa-elämykset kirjoittamiseen:

• Hyvä teksti edellyttää, että pystyy kuvaamaan tilanteita ja tapahtumia niin, että lukija ”näkee asiat sielunsa silmin”. Olen jo kirjoittanut ensimmäisen version seuraavan kurssin tekstikokeilusta. Nyt pitää muokata sitä ja lisätä sinne harvinaisia esineitä sekä jotain käsin kosketeltavaa. 

Lähde:

Suvanto, K. 2016. Inspiring imagery: An introduction to evoking vivid mental imagery in creative writing. Scriptum, 3(1), 17-31. Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/51329